Alunperin törmäsin Kristan tarinaan jossain blogissa, jota en enää googlailulla löytänyt. Pari viikkoa sitten lainasin Mari Syvälän kirjan Hukassa huostassa, josta Kristan tarina löytyy.
Kristan tarina löytyy myös osoitteesta osoitteesta lokakuunliike.com, lähteet löytyvät lopusta. Kaikki kuvat ovat osoitteesta weheartit.com
'' Krista ei koskaan unohda heinäkuuta 2009. Tuolloin hän joutui seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, menettäen 13-vuotiaana neitsyytensä tuntemattomalle miehelle.
Aluksi Krista salasi tapahtumat perheeltään. Ene-äiti oli hämmentynyt nähdessään, miten hänen tyttärensä käyttäytyminen muuttui levottomaksi.
– Keskittymiseni ja otteeni kaikkeen lipsui, en enää kyennyt pysymään paikoillani. Minun piti tehdä koko ajan jotain, jotta ei olisi tarvinnut jäädä ajatusten kanssa yksin, Krista muistelee.
Loppukesästä hän paljasti mummulleen, mitä oli tapahtunut. Tunnustusta seurasivat poliisikuulustelut ja syytteen nostaminen hyväksikäyttäjää vastaan. Poliisit tekivät lastensuojeluilmoituksen hyväksikäytön takia.
Lastensuojeluasiakkuus alkoi.
Krista romahti. Syyskuussa 2009 hänet otettiin nuorisopsykiatrian osastolle vajaaksi kahdeksi viikoksi. Hän koki saavansa apua, rauhoittuvansa ja pystyvänsä käsittelemään traagisia tapahtumia.
Osastohoidon jälkeen hän ei kuitenkaan päässyt heti kriisiterapiaan, vaan joutui masennustesteihin ja arviointeihin. Näitä aikoja peruttiin, joten Krista ei päässyt purkamaan pahaaoloaan.
Tytön ahdistus syveni. Hän oli hyväksikäytön jälkeen alkanut käyttää alkoholia, karkailla kotoa ja ottaa sairaslomaa koulusta jatkuvan pahan olon takia. Ene-äiti oli shokissa ja järkyttynyt. Hän luotti lastensuojeluun ja halusi yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa puuttua varhaisesti tyttärensä ongelmiin.
Lokakuussa alkanut, 45 päivää kestänyt jakso perhetukikeskuksessa ei äidin toiveista huolimatta parantanut Kristan oloa. Tyttö kokeili kiireellisen sijoituksen aikana imppaamista, hasista ja lääkkeitä.
Koko perhe oli kriisissä. Maaliskuussa 2010 Ene suostui toisen kerran lapsensa kiireelliseen sijoitukseen, jotta tilanne saataisiin rauhoitettua. Äiti uskoi tyttärensä saavan apua lyhytaikaisen sijoituksen kautta.
Kävikin toisin: Krista kapinoi ja karkaili perhetukikeskuksesta, joten sijoitusta jatkettiin.
Pompottelua sijaispaikasta toiseen
Kaikkiaan Kristan sijoitus kesti 1,5 vuotta. Koko sijoitusprosessi oli pirstaleinen. Krista päätyi neljän eri sijoituspaikan, monien karkureissujen ja sairaalassa vietettyjen öiden kautta lopulta Nuorten Ystävät ry:n ylläpitämään Muhoksen koulukotiin viideksi kuukaudeksi. Hallinto-oikeus purki huostaanoton marraskuussa 2011.
Kun Ene sai soittaa Kristalle sijaishuoltoyksikköön, hän koetti rauhoittaa tytärtään.
Ja tytär äitiään.
– Älä pelkää, älä.
Iltaisin töiden jälkeen äiti keräsi todisteita sosiaalitoimen väitteitä vastaan tai laati valituksia aluehallintovirastolle. Valitukset olivat sijoituspaikkojen työntekijöiden mielestä ajan ja rahan tuhlausta: ”En halua sinua masentaa, mutta...”
Enen asianajajan tekemä tutkintapyyntö Kristan kohtelusta sijaishuollossa ei johtanut mihinkään. Äiti lähetti Kristan kirjoittaman avunpyyntökirjeen päättäjille, tyttärensä toiveesta myös presidentti Tarja Haloselle. Vastauksia tuli useita, ja kirje välitettiin oikeusasiamiehelle.
Huostaanoton purkaminen kesti yli vuoden. Pelkkiä oikeudenkäyntikuluja kertyi tuhansia euroja. Ne koituivat Enen tappioksi. Sitä hän ei muistele, hetkeäkään.
– Pääasia, että Krista pääsi lopulta kotiin. Minä ostin tyttäreni vapaaksi.
Kahden psykiatrin eriävät näkemykset
Ennen lastensuojeluasiakkuutta Kristan perhe oli mitä tavallisin suomalainen perhe. Insinöörinä työskentelevä Ene oli yksinhuoltaja kahdelle teini-ikäiselle lapselle. He asuivat tuolloin mukavassa asunnossa Ylöjärvellä.
Kukaan perheestä ei ollut kuulunut psykiatrisen hoidon piiriin eikä ollut aiemmin asioinut lastensuojelun tai sosiaalitoimen kanssa. Kristan koulu oli äidin mukaan mennyt hyvin. Tyttö oli saanut hymypatsaan ja käyttäytynyt mallikkaasti.
Aivan kuten moni muukin vanhempi, myös Ene uskoi lastensuojelun auttavan perheitä. Käsitys alkoi horjua pian oman asiakkuuden alettua. Perhe ei saanutkaan vahvaa tukea hyväksikäytön käsittelyyn. Kristan traumaa ei hoidettu mitenkään.
Siksi Ene hankki loppuvuodesta 2009 tyttärelleen terapeutin yksityiseltä puolelta. Psykiatri Ilkka Härkösen avulla Krista opetteli käsittelemään ahdistusta, vihaa ja pelkoa. Myös Ene tunsi saavansa paremman yhteyden lapseensa, kun hän samaistui Ilkan neuvoin tyttärensä tuskaan.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät veivät kuitenkin Eneltä päätäntävallan lapsensa asioihin. He kielsivät äitiä viemästä tytärtään psykiatri Härkösen vastaanotolle, jonka äiti oli itse maksanut. Perustelut vaihtelivat.
– Perhetukikeskuksen johtaja arvosteli Härkösen käyttämää menetelmää vanhanaikaiseksi, koska se perustui trauman purkuun tunteen eikä järjen tasolla. Hän sanoi tyttäreni tarvitsevan ”kehollista terapiaa”, kuten liikuntaterapiaa. Samalla vedottiin myös Suomen lakiin, jonka mukaan en kuulemma voinut viedä lastani psykiatrille. Sosiaalityöntekijän mielestä Krista ei tarvinnut terapiaa, Ene muistelee.
Sosiaalityöntekijät luottivat Kristan hoidossa vain julkisen sektorin psykiatriin, joka ei tuntenut perhettä. Tämän mielestä psykoterapia olisi ollut mahdollista vasta, kun ”potilaan arki olisi turvattu”. Hämärän peittoon jäi kuitenkin se, miltä Kristan arki olisi pitänyt turvata.
Kotioloissa ei ollut havaittu mitään puutteita. Ilkan antama terapia oli osoittautunut tehokkaaksi ja perheelle tärkeäksi pelastusrenkaaksi. Lapsen alkuperäiset diagnoosit eli traumaperäinen stressihäiriö ja nuoruusiän kehityksen kriisiytyminen muuttuivat käytöshäiriöksi, kun lastensuojelu astui kuvioihin.
Äidin mielestä lapsen ongelmien syyt sivuutettiin eikä niiden korjaamista nähty enää tarpeelliseksi.
– Lastensuojelun ja psykiatrin huomio kiinnittyi enemmän lapsen tulevan laitossijoituksen kuin hoitamisen suunnitteluun, hän havaitsi.
Psykiatri suositteli potilaalleen lastensuojelun voimakasta tukea, tarvittaessa huostaanoton kautta. Toukokuussa 2010 hän kirjoitti loppulausunnossa:
”Seksuaalista rajattomuutta pelätään liittyvän karkureissuihin.”
Kaiken lisäksi psykiatri oli väittänyt Kristan valehdelleen koko elämänsä ajan.
– Mistä hän niin päätteli, Ene kysyy jälkikäteen ihmetellen, miksi lääkäri oli kirjannut tosiasioina ylös muilta tahoilta kuulemiaan oletuksia ja huolia.
Myöskään Kristan tunteva psykiatri Ilkka Härkönen ei ymmärrä kollegansa väitteitä potilaansa satuilusta. Hän ei ollut – eikä ole vieläkään – sellaista huomannut.
Rajoja ja rajoituksia raiskatulle: "Krista ei ole ansainnut kissanpentua."
Kristan huostaanotto tehtiin ilman suullista kuulemista yli neljä kuukautta kestäneiden sijoitusjaksojen jälkeen heinäkuussa 2010. Psykiatri Härkösen mielestä se oli tuhoisa ratkaisu Kristan kohdalla.
– Päätökset pohjautuivat mielikuviin ja niiden kehittämiin tunteisiin eli projektioihin. Kaikkien päätösten ja tuomioiden tulisi perustua kiistattomiin, todistettaviin faktoihin, myös lastensuojelussa, Härkönen sanoo, ja jatkaa:
– Tässä tapauksessa näyttöjä ei ollut.
Huostaanoton tulisi aina perustua nuoren kokonaistilanteen arviointiin. Kristan sijoituksessa tälle esitetty käytöshäiriödiagnoosi sai suuren painoarvon, kun arvioitiin sitä, miten lapsi itse vaarantaa oman kasvunsa ja kehityksensä.
Sosiaalitoimen luottamusta nauttinut, Kristan käytöshäiriöiseksi määritellyt julkisen puolen psykiatri oli suosittanut, että mahdollista sijaishuoltopaikkaa mietittäessä Kristalle tulee tarjota "selkeät ja vahvat struktuurit".
Tiukat rakenteet lapsen ympärille rakennettiinkin. Mitä enemmän lapsen olo paheni sijaishuollossa, sitä enemmän häntä rangaistiin, rajoitettiin ja lääkittiin. Lapsi koki, että häntä nöyryytettiin.
Kun hän esimerkiksi sijoitetuksi jouduttuaan otti äitinsä luvalla kotiin lemmikiksi tappouhan alla olleen kissan, lastensuojelijat heristivät sormeaan. Lemmikin hankinnasta olisi pitänyt keskustella ensin sijoituspaikan työntekijöiden kanssa, sillä ”Krista ei ole ansainnut kissanpentua”.
Kerran Kristalle sanottiin sijoituspaikassa: ”Lapset kuuluvat alalauteille!”
Sijaishuollon avulla oli tarkoitus luoda moniammatillinen verkosto, jolla turvattaisiin Kristan hoidon jatkuvuutta ”senkin jälkeen, kun pahin kriisitilanne olisi mennyt ohitse”.
Todellisuudessa kriisitilanne ei mennyt ohi, koska sitä ei koskaan hoidettu kunnolla – vastoin äidin ja tytön toiveita.
Raiskauksesta ja pakkohuostaanotosta pois tolaltaan mennyt lapsi ei saanut tarvitsemaansa intensiivistä psykoterapiaa, saati ymmärrystä. Lapselta oli riistetty vahvin ja tärkein aikuisen tuki: omat vanhemmat.
Lastensuojelu koki Kristan psykiatrin liian "lastensuojelukriittisenä"
”Kun Krista on asettunut uuteen sijaishuoltopaikkaan, pystytään hänelle tarjoamaan pitkäkestoinen terapia.”
Ene on ihmeissään.
– Terapiaahan olisi ollut tarjolla Ilkan luona puolitoista vuotta ilman sijoitusta, Ene huudahtaa ja korostaa, että sijoituksen aikana alkuperäinen trauma kuormittui uusilla traumoilla.
Syyt Ilkan luona käyntien kieltämiseen käyvät ilmi Ylöjärven perusturvalautakunnan lausunnosta, jonka se antoi Hämeenlinnan hallinto-oikeudelle Enen valituksen johdosta elokuussa 2011:
”… kun Härkösen toimintatavoista saatiin lisätietoa, haluttiin sijaishuollon aikainen psykiatrinen hoito keskittää julkiseen terveydenhuoltoon. Lastensuojelu näkee Härkösen vievän Kristan tilannetta eri suuntaan kuin mikä tavoite muilla toimijoilla on. Lastensuojelun tietojen mukaan Ilkka Härkönen on ollut mukana kirjoittamassa äidin ja Kristan kanssa lehtijuttua, jossa lastensuojelun toimintatapoja on rankasti arvosteltu…”
Sosiaalitoimen mukaan Härkönen oli neuvonut potilastaan piilottamaan lääkkeitä sijaishuollon aikana. Krista ei muista tällaista neuvoa kuulleensa.
Johtava sosiaalityöntekijä, jonka koulutus ei anna pätevyyttä psykiatrisen hoidontarpeen arviointiin, otti lausunnossaan asiakseen arvioida psykiatrin ammatillisuutta hallinto-oikeuden tuomareille:
”Härkönen on ’hoitanut’ Kristaa… Lastensuojelun näkökulmasta Härkösen toiminta terapeuttina on vähintäänkin arveluttavaa.”
Taistelu vääriä tulkintoja vastaan
Marraskuun lopussa 2011 Krista, 16, kotiutettiin hallinto-oikeuden päätöksellä. Siinä vaiheessa takana oli yli kaksivuotinen lastensuojeluasiakkuus ja lähes puolitoista vuotta kestänyt huostaanotto.
– En pahimmassakaan painajaisessakaan olisi voinut uskoa, että avunpyyntö lastensuojelusta johtaisi lapsen huostaanottoon, Ene-äiti sanoo ja syyttää itseään hyväuskoisuudesta.
Puolitoista vuotta huostaanoton päättymisen jälkeen, talvella 2013 Krista ja Ene istuvat rivitalokotinsa olohuoneessa. Koti on elegantti ja viihtyisä. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa lämpimältä, luottamukselliselta ja avoimelta.
Äiti ja tytär käyvät asiakirjoista läpi huostaanoton perusteluja ja omia vasta-argumenttejaan ajalta, jolloin heidän oli todistettava hallinto-oikeuden tuomareille, ettei todellisuus ollut papereissa kuvatun kaltainen.
Puolustautuminen virkamiehen sanaa vastaan vei äidiltä monet yöunet. Sosiaalitoimen lausunnot nimittäin vilisivät virheitä. Moni asia oli tulkittu siten, ettei perhe enää tunnistanut itseään kuvauksista. Perheen kannalta oleellisia seikkoja ei mainittu tai ohitettiin ylimalkaisesti.
"Vanhemmuuden roolikartan rastittamisesta ei ollut hyötyä"
Kirjaukset olivat monin paikoin ristiriitaisia, esimerkiksi huostaanoton kynnyksellä keväällä 2010, kun Ene-äiti esitti sosiaalityöntekijöille huolensa tyttärensä päihteidenkäytöstä.
Sosiaalityöntekijät vastasivat, ettei Kristalla esiintynyt pakonomaista alkoholinkäyttöä, joten ei ollut aihetta epäillä varsinaista päihdeongelmaa. Myöhemmin hallinto-oikeuteen toimittamassaan lausunnossa sosiaalityöntekijä sen sijaan halusi alleviivata sijoitetun lapsen oirehdintaa:
”Kristalla on ollut jo ennen huostaanottoa päihteidenkäyttöä, jota ei ole saatu sijaishuollonkaan aikana loppumaan… Vanhemmat ovat olleet huolissaan Kristan päihteidenkäytöstä jo lastensuojelutyöskentelyn alussa, ja Kristaa on ohjattu päihdepalveluiden piiriin.”
Todellisuudessa Ene oli se henkilö, joka ohjasi tuolloin tyttärensä päihdepalveluiden piiriin. Vastuullisena äitinä hän oli huolissaan 14-vuotiaasta tytöstään, joka käytti päihteitä humaltuakseen. Perhetukikeskus käski kuitenkin peruuttaa Kristan käynnin A-Klinikan Nuorisoasemalle, jonne äiti oli varannut ajan.
– Ajalle ei kuulemma ollut tarvetta.
Sosiaalitoimen väite siitä, että päihteitä oli kuvioissa jo ennen huostaanottoa, on totta, joskin päihdekokeiluja oli hyväksikäytön jälkeen, varsinkin sijaishuollossa kiireellisten sijoitusten aikana.
Alusta asti lastensuojelu uskoi tietävänsä paremmin, mitä tukitoimia asiakas tarvitsisi. Kun äiti ja lapsi kokivat perhetyön turhana, se kirjattiin tarjotun avohuollon tuen riittämättömyydeksi, mikä on yksi huostaanoton peruste.
– Kyllä me otimme vastaan sosiaalitoimen tarjoamaa apua. Perhetyöntekijä kävi meillä kolmesti, mutta vanhemmuuden roolikartan rastittamisesta ei ollut vastaavaa hyötyä. Eikä siitä, että sosiaalityöntekijä tivasi, miten synnytys aikoinaan meni, Ene sanoo.
Samaan aikaan aktiivisesti apua hakeneelta perheeltä kiellettiin avohuollon tuen kulmakivi eli terapia Ilkka Härkösen luona. Äidin asenteella perusteltiin jälkikäteen sitä, miksi hädässä ollut tytär ei saanut kipeästi kaipaamaansa terapiaa:
”Koska äidin vastustus oli harvinaisen voimakasta ja tukee Kristan asettautumattomuutta sijaishuoltoon, katsottiin, että sijaishuollon aikaiselle hoidolle ja suurelle taloudelliselle panostukselle on Kristan kohdalla
keskimääräistä heikommat onnistumisen edellytykset.”
Huostaanottohakemuksessa kuitenkin väitettiin varsin vakuuttavasti lastensuojelun tehneen ”perhetyötä, traumatyötä ja yksilötyötä, laajentaen tiimiä terveydenhuollon suuntaan”.
– Mutta mitä traumatyötä? Kuka traumaterapeutti hoiti? Millaisia tuloksia hoidosta saatiin? Miten tiimiä laajennettiin? En ole kuullutkaan koko asiasta! Itse kävin yksilöterapiassa kahdesti, selventää Ene-äiti.
Kiusatuksi joutuminen raskauttavana tekijänä
Lastensuojelusta apua lapselleen toivoneen äidin sanomisia listattiin asiakirjoihin. Ene oli esimerkiksi sanonut yhdessä palaverissa olevansa voimaton oireilevan tyttärensä kanssa.
Jälkikäteen näitä sanomisia käytettiin huostaanoton tukena. Sosiaalityöntekijän kirjauksissa normaali murrosiän kuohunta, hyväksikäytetyn tytön kapina ja koko perheen kriisitilanne vääntyi sosiaalityöntekijöiden haluamaan suuntaan eli jonkinlaiseksi vanhemmuusongelmaksi, jotta tämä ”ongelma” olisi voitu hoitaa asiantuntijoiden toimesta:
”Huolta herätti Kristan ja vanhempien välisen vuorovaikutuksen laatu ja perheenjäsenten roolien vinoutuminen.”
Näytöksi tälle sosiaalityöntekijä esitti, että Krista oli seitsemännellä luokalla ollessaan kertonut perheneuvolan työntekijälle äidin haukkuneen häntä narsistiksi ja marttyyriksi.
– Aika moni nuori tappelee joskus vanhempiensa kanssa, Krista huokaa nyt.
Ajanjakso, johon sosiaalityöntekijä viittasi, ajoittui vuoteen 2008. Tuolloin Krista oli käynyt juttelemassa perheneuvolan psykologin kanssa koulun suosituksesta, koska koulukiusaaminen varjosti hänen elämäänsä. Huostaanoton yhteydessä sosiaalityöntekijä nosti kiusaamisasian työstämisen esiin.
Enestä tuntuu kuin sosiaalityöntekijä olisi halunnut kaivella raskauttavia seikkoja kiusatun lapsen uskoutumisista, irrotella niitä asiayhteydestään – ja saada siten tukea päätökselleen.
– Esimerkiksi aiempi perheneuvolassa käynti ei liittynyt mitenkään hyväksikäyttöön tai sitä seuranneeseen huostaanottoprosessiin, jotka saivat Kristan oireilemaan, äiti pohtii.
”Vaikka valittajat näkevät Kristan oireilun liittyvän ensisijaisesti raiskaukseen sekä huostaanottoon ja sijaishuoltopaikkaan, on selkeästi toteennäytetty, että samanlaisia ongelmia Kristalla on ollut ennen lastensuojelutyöskentelyn vireytymistä asuessaan kotona.”
Näin kirjoitti sosiaalityöntekijä. Ihmeellistä oli, ettei kukaan kyennyt näyttämään toteen, mitä nämä sosiaalitoimen olettamat ongelmat olivat.
– Edes hallinto-oikeudessa ei tullut esiin yhtäkään konkreettista esimerkkiä lapsen ongelmista ennen hyväksikäyttöä, Ene ihmettelee.
Asiakirjoihin ei kirjattu perheen kantaa asioihin. Sitä, että äidin ja lapsen välit olivat luottamukselliset, ajoittaisesta kuohunnasta huolimatta. Läheisiin väleihin kuuluivat luonnollisesti myös ristiriidat, jotka tässä perheessä eivät olleet edes viikoittaisia.
Mutta sijaishuollossa päätettiin kuunnella hädissään ollutta lasta vain almanakkaan merkittyinä päivinä. Lasta syyllistettiin siitä, että hän aneli perhekodin henkilökunnalta keskusteluapua:
”Koska Krista pyrki vähentämään opiskeluaikaa entisestään hakeutumalla keskusteluihin henkilökunnan kanssa, sopivat perhekodin työntekijät, että Kristan asioista keskustellaan yhteisesti verkostopalavereissa, jotta tärkeää opiskeluaikaa ei käytettäisi väärin.”
Sijoitus pahentaa oloa = jatketaan sijoitusta
Lastensuojelu perusteli sijaishuollon tarpeellisuutta sillä, että sitä kautta Krista saisi vahvaa aikuisen tukea voidakseen palata ikäisensä rooliin. Suunnitelma toimi hyvin, mutta vain paperilla. Kun sijoitus pahensi lapsen ongelmia, huostaanoton purkamisen ajatuksesta luovuttiin kokonaan.
Miksi?
Koska Krista alkoi karkailla myös perhekodista.
– Lastensuojelun oudolla logiikalla kotoa karkailua voidaan käyttää huostaanoton perusteena, mutta sijaispaikassa oireilu ja siitä johtuva karkailu nähdään syyksi rangaista nuorta jatkamalla sijoitusta, Krista pohtii ja viittaa moniin tuntemiinsa, hatkoja ottaneisiin sijaisnuoriin.
Ja edelleen ote asiakirjoista:
”Lastensuojelun näkökulmasta on hämmentävää, että äidin huoli Kristan tilanteesta on aiemmasta vähentynyt, vaikka hän on samantapaisesta käytöksestä ollut erittäin huolissaan aikana, jolloin Krista asui hänen luonaan.”
– Totta kai olin huolissani, edelleen, olin kauhusta jäykkänä – kuka äiti ei olisi ollut, Ene huudahtaa.
– Siksihän alun perin halusin lastensuojelun apua, tietämättä, että huostaanotto tulisi lisäämään lapseni ongelmia. Ylöjärven sosiaalityöntekijät eivät halunneet tietää, mitä sijaishuollossa tapahtui.
Ene näyttää sähköposteja, joita hän aikoinaan lähetti Nuorten Ystävät ry:n liikekonsernin johtajalle Reijo Moilaselle. Asiallisista viesteistä käy ilmi äidin hätä tilanteessa, jossa tyttären yhteydenpitoa äitiin rajoitettiin.
Yhdessä viestissä äiti kysyi, miksi sijoitetut tytöt olivat joutuneet olemaan kuukauden ilman televisiota ja tietokonetta: ”Miksi iPod on takavarikoissa eikä musiikkia saa kuunnella, kameraa ja omaa puhelinta ei saa käyttää, kuntosalilla ei saa käydä, eikä pitää verhoja huoneessa?"
Miksi ei ole kunnollista ruokaa, riittävästi alusvaatteita ja sukkia? Miten kuuden tytön on mahdollista huolehtia hygieniastaan, kun jaettava on yksi pieni suihku, jonka yhteydessä on wc? Miksi olette poistaneet nuoren huoneesta viimeisenkin mahdollisuuden yksityisyyteen: ulko-oven?
Miksi nuorten on oleskeltava jatkuvasti omassa huoneessaan, kosketus ympäröivään maailmaan on kielletty, eikä tietoa saa kuin Oulun alueen uutisista?
Miksi kirjoitustehtäviä käytetään rangaistuksena, jolloin nuori ei saa kirjoittaa oman mielensä mukaan vaan kaiken on vastattava ohjaajan näkemystä, koska muutoin tulee lisärangaistus ja tarkentavia kirjoitustehtäviä?
Ja miksi ihmeessä, kaikesta tästä huolimatta, lastensuojelun mielestä sijaishuolto on täten täysin lapsen edun mukaista?
Tyhjän päällä lastenkodissa
Mitä sijaishuollossa tapahtui Kristalle, joka kotiutettiin hallinto-oikeuden päätöksellä marraskuussa 2011? Tuolloin Krista oli ehtinyt olla lastensuojeluasiakkaana yli kaksi vuotta ja huostaan otettuna lähes puolentoista vuoden verran.
Annetaan Kristan kertoa itse:
”Jouduin kiireelliseen sijoitukseen Ylöjärven perhetukikeskukseen maaliskuussa 2010. Minun oli vaikea sopeutua, voin pahoin.
Mitä sijaishuollossa tapahtui Kristalle, joka kotiutettiin hallinto-oikeuden päätöksellä marraskuussa 2011? Tuolloin Krista oli ehtinyt olla lastensuojeluasiakkaana yli kaksi vuotta ja huostaan otettuna lähes puolentoista vuoden verran.
Annetaan Kristan kertoa itse:
”Jouduin kiireelliseen sijoitukseen Ylöjärven perhetukikeskukseen maaliskuussa 2010. Minun oli vaikea sopeutua, voin pahoin.
Sosiaalityöntekijäni olivat kieltäneet minulta käynnit psykiatri-Ilkan luona. En saanut tilalle terapiaa tai keskusteluapua. Olin pelokas, vetäydyin omiin oloihini. Karkasin ennen vappua kahdeksi päiväksi. Tulin vapaaehtoisesti takaisin, jolloin minulle tehtiin liikkumisrajoituspäätös kolmeksikymmeneksi vuorokaudeksi.
Se taisi olla käännekohta. Tajusin, ettei karkaaminen edistä kotiinpaluuta tai omaa asemaani. Ymmärsin myös sen, että aina hatkaamisen jälkeen joudun aloittamaan nollasta ja rakentamaan luottamuksen uudelleen. Päätin, etten enää lähde karkureissuille.
Olin perhetukikeskuksessa kaikkiaan melkein viisi kuukautta. Joka kuukausi minulle sanottiin palaverissa: ”Olehan vielä kuukausi kiltisti niin pääset kotiin”.
Kysyin, miksi en päässyt. Minua ei kuulemma voitu päästää kotiin, sillä arkeni ei sujunut. Raporttien mukaan olin jättänyt muutamia kertoja sänkyni petaamatta.
Psyykkasin itseäni ajattelemalla vain sitä, kuinka nopeasti kuukausi menisi. Yllättäen toukokuussa kuulin, että sosiaalityöntekijäni olivat tehneet huostaanottohakemuksen hallinto-oikeuteen.
Päätös tuli heinäkuussa. Minut oli otettu huostaan. Perusteluissa luki esimerkiksi, että myyn seksuaalisia palveluita aikuisille miehille yöpaikkaa vastaan.
Olin järkyttynyt. Mitä tämä tarkoittaa? Minut oli raiskattu heinäkuussa 2009 ollessani 13-vuotias, mutta nyt minun väitettiin myyvän itseäni!
Sosiaalityöntekijäni olivat halunneet ymmärtää väärin yöpymiseni yhden tutun pojan luona karkumatkallani. Heidän kertomuksensa ei ollut muunneltu totuus, vaan se oli täysin uusi tarina.
En enää luottanut viranomaisiin.
Kaikki vietiin: koti, harrastus, työ ja oikeus hoitoon
Pian minut vietiin tutustumaan sijaispaikkaan Mänttä-Vilppulaan. Seutu oli vieras, keskellä korpea. En ollut ikinä asunut niin kaukana kotoa ilman äitiä. Totesin ihan asiallisesti, etten uskalla muuttaa sinne.
Perhetukikeskuksen työntekijät lupasivat järjestää mielipidettäni varten lainmukaisen kuulemisen. Kerroin johtavalle sosiaalityöntekijälle mielipiteeni sijaispaikasta. Hän vastasi, ettei sanallani enää ollut painoarvoa, vaan minut siirrettäisiin ensi viikon torstaina.
Olin vihainen. Elokuun alussa minut siirrettiin perhekotiin. Pelkäsin. Univaikeudet pahenivat. Aloitin kotikoulun, senkin uudessa paikassa. Käytännössä opiskelin itsekseni, sillä perhekodin työntekijät eivät osanneet auttaa. Kuukauden kotikoulun jälkeen menin kouluun yksityisopetukseen, mukautetun lukujärjestyksen mukaisesti. Opiskelu alkoi luistaa vähän paremmin.
Perhekodissa olin etupäässä yksin. Sosiaalityöntekijäni antoivat minun käydä kotona vain kaksi kertaa kuussa. Aikaisemmin olin harrastanut miekkailua kolmesti viikossa. Olin myös osallistunut kilpailuihin.
Sosiaalityöntekijäni näkivät etuni mukaiseksi sen, että sain käydä harjoituksissa vain neljä kertaa kuukaudessa.
Onneksi sain Tampereelta viikonlopputöitä yrityksestä, jossa äiti työskenteli. Kävin töissä ja sain olla äidin kanssa. Se oli ihanaa!
Sitten perhekodin johtaja ilmoitti äkkiä, että sosiaalityöntekijäni olivat päättäneet kieltää minulta miekkailun ja töissä käymisen. En saanut perusteluja, miksi.
Luin lakikirjasta, että perustuslain mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etujensa erityiseen suojeluun. Lain mukaan 15-vuotias saa työntekijänä tehdä sekä irtisanoa ja purkaa työsopimuksensa.
Sillä hetkellä minusta tuntui, että minulta riistettiin kaikki. Itkin iltaisin lenkkipolulla. Huusin ulos tuskaani ja raivoani. Työntekijät eivät antaneet keskusteluapua, vaikka anelin.
Sitten romahdin. Otin hatkat. Yövyin ystäväni luona. Hän kuunteli, kun kerroin, miten väärinkohdelluksi tunsin itseni.
Seuraavana päivänä menin kotiin. Ilmoitin siitä sijaispaikkaan. Päätimme yhteistuumin, että jään kotiin yöksi ja palaan seuraavana päivänä.
Palattuani kerroin sijaispaikan työntekijöille pahasta olostani, mutta en saanut vieläkään keskusteluapua. He halusivat lisätä ahdistuslääkkeen, Ketipinorin, annostusta. Sitten he pakottivat minut masennus- ja käytöshäiriötesteihin.
En suostunut ottamaan lisää lääkettä, koska se on todella voimakas psykoosilääke. Sitä käytetään kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä ja skitsofreniassa. Sivuvaikutukset ovat yleisiä ja ikäviä: huimausta, päänsärkyä, uupumusta, lihomista, suun kuivumista, sydämentykytystä, masennuksen pahenemista ja itsetuhoajatuksia.
Onneksi pystyin puhumaan salaa puhelimessa Ilkan kanssa. Hän kannusti minua päivittäin vapaa-ajallaan. Hänen neuvojensa ansiosta säilytin ihmisarvoni. Ilkka sai minut ymmärtämään, että minua tulee kohdella tasa-arvoisesti eikä alistaen: en ollut huostaanotettuna muita vähempiarvoisempi.
Ilkan tuella käsittelin raivoa, jota tunsin sijoittajiani kohtaan. Kehityin itseni hillitsemisessä.
Sitten tilasin ajan koulun terveydenhoitajalle. Sanoin hänelle, että minulla oli hoitokontakti perhekeskuksen nuorisopsykiatriseen tiimiin, mutta se ei ollut mitään terapiaa. Terveydenhoitaja ei ollut uskoa korviaan kertoessani, että minulta oli evätty terapia. Hän otti minut myöhemminkin aina iloisesti vastaan ja kuunteli mielellään.
Kun perhekodin henkilökunta sai kuulla tästä, minulta kiellettiin terveydenhoitajalla ja kuraattorilla käynnit. Muilla lapsilla oli siihen oikeus, minulla ei. Papereissani luki, että minulta evättiin terveydenhuolto, sillä käytin sitä väärin. Mitään konkreettisia perusteluja ei ollut.
Arkeni luisui tyhjän päälle. Olin jumissa: koti, työ, harrastus ja terveydenhuolto oli viety. Päiviini kuului vain koulunkäyntiä.
Pompottelua paikasta toiseen
Seksuaalista hyväksikäyttöä puitiin käräjillä 14 tuntia marraskuussa 2010. Pääsimme oikeustalolta puoli kahdeksalta illalla. Vilppulan-juna olisi lähtenyt vartin yli kahdeksan.
Koska olin väsynyt ja itkuinen, vanhempani näkivät parhaaksi, että jään Tampereelle kotiin yöksi ja matkaan seuraavana aamuna levänneenä. Työntekijät pillastuivat ajatuksesta, mutta suostuivat lopulta. Ehto oli, että palaisin Vilppulaan seitsemäksi aamulla, jotta ehtisin kouluun. Sanoin tarvitsevani lepoa, sillä hyväksikäyttäjän kohtaaminen oli rankkaa.
”Sinulla on oppivelvollisuus”, oli lastensuojelun vastaus.
Palasin sijaispaikkaan myöhemmin seuraavana päivänä. Rangaistukseksi minulta evättiin seuraavat kotilomani. Kukaan ei suostunut keskustelemaan kanssani. Aloin nähdä painajaisia ja pissata alleni unissani.
Isä oli aina ollut hyvin vähän elämässäni. Jouduin viettämään hänen kanssaan viikonlopun, sillä äiti ja veli olivat miekkailukisoissa Ruotsissa. Se taisi olla viimeinen niitti kaikelle.
Olin heikoilla ja yksin pahan oloni kanssa.
Karkasin taas, nyt Helsinkiin. Viranomaiset löysivät minut viiden päivän jälkeen. Minut vietiin perhekotiin, jossa huoneeni oli tyhjennetty tavaroista sekä kalusteista, lukuun ottamatta sänkyä ja työpöytää. Ulkona paukkui kova pakkanen. Huoneen sisälämpötila oli 15 astetta.
Nukuin kaksi päivää putkeen huoneessani syömättä ja peseytymättä. Toivuttuani yritin poistua huoneesta, mutta minua ei päästetty. Olin tulla hulluksi ja tunnistin tarvitsevani psykiatrin apua. Minulle tarjottiin tupla-annos Ketipinoria.
Itkin ja raivosin kuusi tuntia tuloksetta. Huusin lopulta: ”Viekää minut lääkäriin, sillä pelkään satuttavani itseäni, olen väsynyt tähän.” Vasta sitten henkilökunta soitti viranomaiset paikalle. He saattoivat minut Mäntän terveyskeskukseen.
Kerroin vastaanotolla, että en jaksa enää. Selitin painajaisista, eristämisestä ja sänkyni kastelusta. Lääkärin mukaan oli etuni mukaista jäädä terveyskeskukseen. Hän ei suostunut sijoituspaikan työntekijöiden ehdotukseen, siihen, että minut vietäisiin takaisin perhekotiin.
Olin huojentunut. Aamulla lääkäri oli yhteydessä nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä oli vastassa sosiaalitoimen luottopsykiatri, joka oli aiemmin määritellyt minut käytöshäiriöiseksi ja suositellut huostaanottoa. Hänen mielestään minulle oli turha antaa psykiatrista apua osastolla, ainoastaan määrätä lääkitys ja säilöä lastensuojelulaitokseen.
Menin paniikkiin ja pyysin päästä Acutaan toisen lääkärin puheille. Hän sai minulle lähetteen Pitkänniemen NPS1-osastolle. Pääsin illalla osastolle ja nukuin levollisena, ilmanlääkkeitä.
Sitten tuli aamu ja osastohoitoani vastustanut psykiatri palasi töihin. Minut tuupittiin pois osastolta. Psykiatri oli sitä mieltä, että minun tulisi palata perhekotiin kärsimään itse aiheutettu tilanne. En suostunut. Minut vietiin sinne väkisin poliisipartion johdolla.
Kahden viikon jälkeen karkasin päivälomalta ystäväni luo. Äiti vei minut taas Acutaan, josta sain uuden lähetteen Pitkäänniemeen. Sairaalan henkilökunta soitti johtavalle sosiaalityöntekijälle ja pyysi, että kierre katkaistaisiin. Pääsin väliaikaisesti takaisin Ylöjärven perhetukikeskukseen.
Nelinkertainen annos Ketipinoria: lääkittynä Muhokselle
Siirron jälkeen pystyin nukkumaan levollisesti ilman lääkkeitä. Tiesin kuitenkin, että minulle etsittiin uutta sijoituspaikkaa kauempaa, ehkä Lapin suunnalta, kuten sosiaalityöntekijä oli uhannut aiemmin.
Neljän kuukauden jälkeen minulle ilmoitettiin, että muuttaisin Pohjolan koulukotiin Muhokselle eli 600 kilometrin päähän äidistä. Lähdin omille teilleni saman tien.
Minut löydettiin kolmen päivän päästä. Istuin Hesburgerissa kahvilla, kun huomasin ikkunan takana isäni ja kaksi siviilipoliisia. Toinen heistä kaatoi minut pöydälle. Kaikki tuijottivat, kun minut pantiin rautoihin. Säikähtäessäni rimpuilin ja raapaisin poliisia poskeen, minkä takia sain myöhemmin sakon viranomaisen vastustamisesta. Käyttäydyn aggressiivisesti kiinnipitotilanteissa, sillä pakottaminen ja alistaminen muistuttavat minua hyväksikäytöstä.
Minut palautettiin perhetukikeskukseen Päihde- ja Sosiaaliklinikka Paussin kautta. Pyysin päästä lääkäriin, sillä en enää jaksanut taistella. Harkitsin elämäni lopettamista, muistelin viimeistä vuottani. En halunnut elää, jos seuraavat kaksi vuotta menisivät samalla tavalla.
Minulle tuputettiin lisää lääkkeitä. Aloin vahingoittaa itseäni fyysisesti, jotta pääsisin lääkäriin. Söin saippuaa, hakkasin käsiäni ja jalkojani seinään, yritin kuristaa itseni huivilla. Toivoin, että edes taivaassa saisin olla onnellinen lapsi.
Lopulta minulle annettiin nelinkertainen annos Ketipinoria. Vaivuin syvään uneen 14 tunniksi. Herätessäni huomasin vartijan edessäni. Hän tuuppi minut autoon, jonne koko omaisuuteni oli pakattu.
Pysähdyimme noin kahden tunnin ajomatkan jälkeen huoltoaseman takana olevalle parkkipaikalle. Viereen ajoi toinen auto, jossa oli kaksi tuntematonta miestä. Siihen autoon minut siirrettiin. Matka jatkui.
Koko kuuden tunnin ajomatkan aikana en päässyt pissalle. Miehet uhkailivat minua: jos en vastaisi kysymyksiin ja tekisi mitä käsketään, saisin viettää seuraavan vuorokauden putkassa.
Miehet veivät minut sijaishuoltoyksikköön. Vastassa oli kaksi naista kumihanskat kädessä. Minut riisuttiin alasti. Tunsin yksityisyyteni riistetyksi. Se oli todellista nöyryytystä.
Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että jokainen nuori tekee kymmenestä kahteen töitä yksikön pihassa: leikkaa ruohoa, purkaa kellaria, hioo seiniä, haravoi, kitkee rikkaruohoja, pesee työntekijöiden autoja ja asvalttia. Jos tähän ei suostuisi, joutuisi viettämään päivän eristyksessä huoneessaan.
Jouduin asumaan Muhoksella viisi kuukautta. Sieltä ei kukaan tule normaalina takaisin. Monet joutuvat olemaan Nuorten Ystävät ry:n asiakkaina täysi-ikäiseksi, minkä jälkeen heidät maanitellaan vielä pariksi vuodeksi saman konsernin jälkihuoltoyksiköihin."
Nuorten Ystävien vastine: ”Viihtyisä, ystävällinen ja mieluisa koulukoti”
Kristan kokemuksista Muhoksen koulukodissa on kirjoitettu Lokakuun liikkeen aeimmassa uutisessa, jossa kerrottiin myös Kristan silloisen terveydenhoitajan kanta tytön kohteluun koulukodissa. Uutisessa siteerataan Nuorten Ystävien Pohjolakodin johtajaa Kari Matelaa. Pohjolakoti nousi MTV3:n 45 minuuttia -ohjelman kautta julkisuuteen suljettuaan nuoren tytön (eli Kristan) betoniputkaan lähes vuorokaudeksi. Vuonna 2011 laitoksessa suljettiin lapsia betoniseen eristysselliin kaikkiaan 34 kertaa.
Nuorten Ystävien työntekijät kommentoivat Kristan ja Ene-äidin kokemuksia ja kertomaa heinäkuussa 2013 näin:
”Asiakas sijoitettiin Pohjolakodin Koivulehtoon, joka oli hänen kolmas sijoituspaikkansa. Saatujen taustatietojen mukaan hän oli aiemmissa vaiheissaan kokenut traumaattisia tapahtumia...”
Kommentoijien mukaan tytön hakijat eivät olleet vartijoita, vaan kaksi ohjaajaa. Mitään uhkailua tai wc-käynnin epäämistä ei tapahtunut. Yksikössä ei oteta ketään vastaan kumihanskat kädessä, vaan tervehditään ystävällisesti kädestä pitäen. Vastaanotto on hienotunteista.
Kristan aiemmin kertomasta tilanteesta, jossa häntä simputettiin jäätelölle lähtemisellä, ei ohjaajilla ole muistikuvaa.
Muhoksen koulukoti on työntekijöiden mukaan kodinomainen omakotitalo asianmukaisine peseytymistiloineen. Koulukodissa on monenlaisia harrastusmahdollisuuksia. Yksikkö järjestää elämyksellisiä mökkiretkiä. Monipuolista ruokaa tehdään yhdessä. Nuoret saavat itse suunnitella viikon ruokalistan. Nuori saa kuukausittain vaaterahaa ja pääsyn vaateostoksille.
Muhoksen koulukodissa nuoret ja työntekijät tekevät yhdessä tavallisia kodinhoidollisia töitä. Päivätöistä tai muista askareista kieltäytyminen ei työntekijöiden mukaan ole koskaan perusteena eristämiselle tai muille rajoituspäätöksille. Pohjolakoti tarjoaa nuorille palkallisen kahden viikon kesätyön. Asvaltin pesu ei kuulu yksikössä tehtäviin töihin.
Nuorelle voidaan tehdä lastensuojelulain mukainen päätös huoneen tarkastuksesta, jos ilmenee päihteiden käyttöön liittyvää huolta tai on syytä epäillä, että nuorella on hallussaan vaarallisiksi luokiteltavia aineita tai välineitä. Nuoren huoneen oven poistaminen liittyy vain poikkeuksellisiin tilanteisiin, joissa on esimerkiksi itsensä vahingoittamisen riski. Sellaista on työntekijöiden mukaan tapahtunut äärimmäisen harvoin ja aina väliaikaisesti.
Kirjoitustehtäviä ei käytetä rangaistuksina, vaan tilanteissa, joissa nuori on käyttäytynyt epäasiallisesti ja hänen toivotaan pysähtyvän hetkeksi miettimään asiaa ajatuksiaan paperille laittaen. Tämän jälkeen tilanne käydään läpi ohjaajien kanssa.
Nuoria ei myöskään eristetä muusta maailmasta. Päinvastoin heitä ohjataan ja kannustetaan menemään rohkeasti uusiin tilanteisiin, lukemaan uutisia ja yleissivistäviä asioita.
Nuoret eivät ole koskaan olleet kuukautta ilman televisiota. Kameroiden, iPodin ja puhelimen käyttöä rajoitetaan vain, kun ne häiritsevät muuta yksikön toimintaa. Päätökset tehdään aina yhdessä nuorten kanssa. Kaikkien nuorten kuulluksi tuleminen varmistetaan pitämällä säännöllisiä omaohjaajakeskusteluja ja yhteisöpalavereja.Pohjolakodin työntekijät eivät sanojensa mukaan manipuloi nuoria. Vanhempien vierailuja pidetään erityisen tärkeinä. Niitä tuetaan maksamalla vanhemmille kerran kuukaudessa matkat Muhokselle ja tarjoamalla vierashuone ja ruoat.
Jos yhteydenpitoa vanhempiin rajoitetaan määräaikaisesti, päätöksen tekee sijoittavan kunnan viranhaltija erittäin vahvoin perustein.
Pohjolakodin henkilökunta kirjoittaa: ”On erittäin harmillista, että nuorelle on jäänyt tällainen kokemus Pohjolakodista. Tavoitteenamme on luoda nuorelle turvalliset puitteet. Vaikka kasvatukseen kuuluu rajojen asettamista eivätkä asiat mene aina niin kuin nuori itse tahtoisi, hänellä on oikeus kyseenalaistaa asioita. Hänen mielipiteitään ja toiveitaan kuunnellaan aina, toteutetaankin mahdollisuuksien puitteissa.”
Henkilökunnan mukaan nuoret tulevat Pohjolakotiin kriisin keskeltä: ”He saavat meillä olonsa aikana elämäntilanteensa tasoittumaan. Toiminnan kehittämiseksi Pohjolakodilla tehdään säännöllisesti vaikuttavuuden arviointia. Palautetta kerätään sijoitetuilta nuorilta ja heidän vanhemmiltaan. Heiltä tulee paljon positiivista palautetta sijoitusajasta.”
Kaiken kaikkiaan nuoret ovat työntekijöiden mielestä saaneet Pohjolakodilta hyvän pohjan elämään ja koulunkäyntiin. Lisäksi on onnistuttu katkaisemaan rikos- ja päihdekierre. Usein yhteydenpito jatkuu nuorten toimesta yksiköissä oleviin aikuisiin sijoitusjakson jälkeenkin: ”Monet haluavat tulla ja ovat erittäin tervetulleita vierailemaan Pohjolakodilla”, henkilökunta sanoo.
”Hanttiin panemalla tunsin eläväni”
Kristan äiti Ene on syntyperäinen virolainen, Suomessa pian kaksi vuosikymmentä asunut nainen. Hän suhtautui aluksi yhteiskuntaamme hyvin positiivisesti. Käänne tapahtui lastensuojelun astuttua hänen elämäänsä:
– Kun jouduin tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa, tuli tunne, että olin taas Neuvostoliitossa. Sielläkin ihminen, jolla oli mielipiteitä, koettiin uhmakkaaksi, hankalaksi ja yhteistyökyvyttömäksi. Ongelmat hoiti aina laitos. Yksi pieni ihminen ei ollut mitään vallan edessä. Väärät väitteet ja muunneltu totuus olivat vallan välineenä, Ene suree.
– Kun Suomessa puhutaan ”sossun eläteistä”, en enää ihmettele. Omaan elämäänsä ei ole helppoa vaikuttaa, kun yhteiskunta haluaa haalia ylläpidettäviä. Jotkut ovat sosiaalitoimen asiakkaina aivan syystä, jolloin heitä on autettava. Mutta on siellä ihmisiä myös aivan turhaan, Ene pohtii.
"Pohjolakodissa me nuoret olimme henkilökunnan armoilla"
Krista muistelee Muhoksen koulukotia, jonka tunnelma oli ”lähellä kuolemaa tai ainakin psykoosia”.
– Me nuoret oltiin täysin henkilökunnan armoilla. Työntekijät yrittivät manipuloida meitä toinen toisiamme vastaan. He rajoittivat yhteydenpitoa vanhempiin ja uhkailivat eristyshuoneella. Kaikille nuorille oli juhlapäivä, jos jonkun isä tai äiti pääsi käymään. Kaverin äiti tuntui melkein omalta äidiltä.
Hän kertoo päivästä, kun hänen huoneensa tultiin yllättäen ratsaamaan. Huoneesta löydettiin seitsemän emätinpuikkoa, ompeluneula ja tupakka-askin kansi. Koristenallen sisältä löytyi pieni raetyyny, joita tavataan käyttää kosteudenkerääjinä pehmoleluissa, laukuissa ja kengissä.
– Työntekijä sai päähänsä, että nallen sisällä oli muka huumeita ja halusi lähettää sen laboratorioon.
Yhtenä päivänä työntekijä tuli kysymään, lähdetäänkö jäätelölle.
– Olin innoissani. Tunnin välein kävin kysymässä, koska oikein lähdetään. Lopulta hän sanoi: ”Ehkä jonakin vuonna.”
Tässä kohtaa kyyneleet nousevat Kristan silmiin. On puhuttava vasta sitten, kun muistot Muhokselta hälventyvät, vasta, kun hengitys tasaantuu.
– Selvisin noista ajoista, koska en taipunut niiden tahtoon, Krista sanoo hiljaa.
– Olisin kuollut, jos olisin sietänyt sen kaiken. Mutta mä kyseenalaistin. Uskoin oikeuksiini. Luin lakitekstejä kirjoista ja lehdistä, kunnes henkilökunta poisti ne näkyviltä.
Mikään ei saanut Kristaa nujertumaan ja tinkimään moraalistaan.
– Joka kerta, kun panin hanttiin, tunsin olevani elossa. En luovuttanut.
Krista kertoo, miten he tyttöporukalla ottivat huumorin aseekseen. He nauroivat hoitajille päin naamaa, vähän niin kuin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän.
Krista odottaa yhä anteeksipyyntöä
– Onneksi taistelin. Vain siksi pärjään maailmassa nyt.
Sillä vasta päästessään kotiin Krista alkoi hiljalleen toipua.
– Huokasin syvään sinä päivänä, kun kuvioissa ei enää ollut sossun sossua.
Entä onko Krista vihainen siitä, miten häntä kohdeltiin sijaishuollossa?
– Nykyään en jaksa olla vihainen koko asiasta, mutta anteeksi en ole antanut. Odotan yhä anteeksipyyntöä, vaikka tuskin he pyytävät. Säälin ihmisiä, jotka ovat yrittäneet murskata elämäni valheilla, pönkittämällä omaa mieltään.
Kuitenkin jollakin kummallisella tavalla Krista on silti onnellinen painajaisestaan. Miksi ihmeessä?
– Kykenen nyt ymmärtämään ihmistä enemmän. Voin sillä tavoin kääntää kokemukset hyödykseni, Krista sanoo lopuksi ja viittaa lapsuuteensa kuuluneisiin sijoitusvuosiin.
Jos niistä tehtäisiin elokuva, se olisi lapsilta kielletty.
Oikeastaan sen pitäisi olla kielletty myös aikuisilta. ''
Linkkejä:
Kristan tarina I: Hyväksikäytetty tyttö huostaan ,
Kristan tarina II: Kahden psykiatrin eriävät näkemykset ,
Kristan tarina III: Taistelu vääriä tulkintoja vastaan ,
Kristan tarina IV: Tyhjän päällä lastenkodissa ,
Kristan tarina V: ”Hanttiin panemalla tunsin eläväni”
www.lokakuunliike.com
