Ookeiiih...

Älkää ihmetelkö, jos blogi hiljenee, tai katoaa kokonaan. Ohjaajat saivat tietää, että olen laittanut sossulle viestiä ja nyt ohjaajat ovat todella vihaisia minulle.

Rehellisesti sanottuna minua pelottaa. Minua pelottaa mitä ohjaajat tekevät. Kysyin sossulta sähköpostissa muutamista asioista, joista en ollut ihan varma onko ne ok, saako niin tehdä ja ilmeisesti ei olisi saanut. Minä en ole tehnyt mitään väärää, mutta yh. Enempää en kerro, koska buustausvaara ja muutenkin asioiden selvittely on kesken.

Taisin vain just tehdä mun loppuajasta todellista helvettiä perhekodilla, koska ohjaajat ovat todella vihaisia minulle... ihankuin se ei olisi muutenkin yhtä helvettiä olla perhekodilla.

Jos tämä blogi suljetaan, tai poistetaan niin se en ole minä, vaan ohjaajat. Tällä hetkellä en ole varma tietävätkö ohjaajat blogista, mutta teen tämän postauksen kaikelta varalta. Vaikka tänne ilmestyisi jokin "Lopetan blogin omasta tahdostani"-postaus, niin se en ole minä. Tämä blogi on viimeinen asia, joka pitää mut jotenkin järjissäni, joten en tule omasta tahdostani sulkemaan, tai poistamaan blogia.

Noo... ainakin minulla on mun tukena mun perhe, K ja mun psyko.

29.04

Paha olla. En tahdo perhekodille.

Huonompi jakso taas menossa. Itseni kanssa.

Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään paikkaa. Mitään minun paikkaa. En kuulu minnekkään. En ole kuulunut minnekkään pitkään aikaan.

Missään ei ole hyvä olla. Itken itseni uneen.

Tänään on K:n päivä, mutta olen tuhlannut koko päivän itkemiseen.

Paha olla. Stressiä. Ahdistusta.

Helpottaako tämä koskaan? Vai väsyykö mun siivet lentämään ennen sitä. En tiedä enää.

Haluaisin vain pois. Pois kaikkialta.

Haluaisin vain pakata tavarani, pyytää anteeksi kaikilta ja kadota.

21.04

Mm viikonloppu on syy jaksaa tämä viikko. Nyt olisi K:n viikonloppu <3

Ollaan kaksin, pelataan.

Eij, me kaks ei olla tässä kuvassa :D

Katsotaan vissiin elokuvia ja tehdään kait jotain ruokaakin. Tortilloja? :3 Om om.

Tarvitsenkin just nyt jotain sellaista. Välillä jotain muutakin, kuin pelkkää stressiä.

Just jotain leffaa ja mässyä, pelaamista. Nyt viikonloppuna sit <3

Im not running away. I'm already gone.

Paniikkikohtaus meinaa yrittää iskeä päälle, vaikka olen ottanut rauhoittavia.

Vähän liikaakin.

Mitä lähemmäksi paluu perhekodille tulee, sitä enemmän minua ahdistaa.

Rintaa puristaa, happi ei kulje. Sydän hakkaa. Itkettää.

Onko mun pakko mennä perhekodille?

Ihan pakko?

:(

Onko mun pakko mennä takas perhekodille? Jos mä en tahdo?

Kotiloma loppui tänään. Koulun jälkeen pitäis palata taas perhekodille. En tahdo.

Onko pakko? Jos en tahdo? Jos minulla ei ole hyvä olla perhekodilla?

Ne ei perhekodilla edes tunne minua. Eivät ole edes yrittäneet tutustua, vaikka olen jo pari vuotta siellä asunut.

Ne ei tiedä mun lempiväriä, ei lempibändiä. Ei lempiruokaa. Ei lempileffaa. Ne ei tiedä mitä kirjoja luen. Ne ei tiedä miten minulla menee.

Niiden kaikki tieto minusta on peräisin sossupapereista.

Oon joskus leikkinyt ajatuksella, että vain katoaisin. Yksi päivä katoaisin. Sulkisin puhelimen ja katoaisin jälkiä jättämättä. En tosissani ole lähdössä hatkoille, mutta olen miettinyt kaikenlaista. Minne menisin. _Kauvas_ täältä. Palaisin ehkä takaisin sitten, kun olen jo täyttänyt 18-v. Jos tulisin takaisin.

Mm... vähän musta päivä taas. Minulla vain on paha olla perhekodissa. Se ei ole päivääkään tuntunut mun paikalta, vaikka olen asunut siellä jo pari vuotta. Se ei ole mun paikka.

Mun paraneminen alkaa vasta, kun pääsen pois perhekodilta.

Rakas päiväkirja...

Kerron miten minun maanantai meni.

Heräsin klo.05.

Olin aamupalalla klo.05:30, koska ohjaaja nro.2 on jossain muualla, sitä ei ole näkynyt pariin päivään.

Lähdimme bussipysäkille klo.06.

Olin klo.07:59 koululla, nopeasti kipittelin ensimmäisen tunnin luokkaan.

Opettaja oli onneksi vähän myöhässä.

Pääsin koulusta klo.13.

Lähdin kävelemään bussiasemalle. Kello 14:30 bussi lähti ja olin kolmen jälkeen Luukulla.

Tai olisin ollut. Piti käydä hoitamassa muutamia juoksevia asioita ja kävin myös kirjastossa.

Pää oli niin lukossa stressistä, että päälle puolituntia vain kävelin kirjastossa ympäriinsä muistamatta mitä minun piti tehdä.

Lainasin muutaman kirjan.

Noin klo.16:20 olin Luukulla, aloin kirjoittamaan muistioon asioita toukokuun sossupalaveria varten.

Pidin pienen tauvon ja tein ruuan, lohkoperunoita lihapullien kanssa ja leivoin vähän sämpylöitä ilta-, ja aamupalaksi.

 Laskin vähän matikanläksyjä, jumppasin ja otin iltalääkkeet seitsemältä, vaikka normaalisti otan ne jo kuudelta Luukkupäivinä. Läksyissä yms vähän venähti.

Kahdeksalta sammutin valot ja menin nukkumaan.

Mielenkiintoista :D Joku vain toivoi vähän enemmän tälläisiä postauksia joskus :)

We must have a pie. Stress cannot exist in the presence of a pie.

Olen ihan sekaisin stressistä. Koko koulupäivä on mennyt sumussa.

Olen jo kaksi kertaa pakannut kaikki tavarani, vienyt kirjat kaappiin ja lähtenyt seuraavan luokan eteen, vaikka meillä oli tuplatunnit.

Kummankin tuplatunnin ekan välkän kohdalla siis.

Vaikka olen just hetkeä ennen luokasta lähtöä katsonut, että on vielä toinen tunti samaa ainetta.

En saa edes muotoiltua lauseita just nyt järkevästi, pää ei toimi.

Nostan esineen, pysähdyn, tuijotan esinettä. Lasken sen alas. Pyshädyn. Nostan sen uudelleen. Lasken pois. Pysähdyn. Nostan esineen, tuijotan sitä. Lasken sen alas.

En edes tiedä missä minun pitäisi olla, mitä tehdä, vaikka tuijotan lukujärjestystä yhä uudelleen ja luen sitä ääneen kerta toisensa jälkeen. Kirjaimet hyppivät ja sanat vaikuttavat olevan siansaksaa.

Lukujärjestyksessä saattaa näkyä, että seuraava tunti on kolmannessa kerroksessa, toisessa luokassa ovelta. Minä menen toiseen kerrokseen kolmannen luokan kohdalle. Eikä minulla ole edes dysleksiaa, stressi tekee tämän minulle.

Rintaa puristaa, henkeä ahdistaa, rytmihäiriöitä. Käsissäni ja kaulassa on jotain punaisia jälkiä, eikä minulla ole mitään tietoa mistä ne ovat tulleet. Näyttää raapimisjäljiltä, mutten ole raapinut itseäni. Ihan punaisia.

En edes muista missä olin viikonlopun. En muista mitä meillä oli viime tunnilla. Sen vuoksi kirjoitan ylös nykyään kaiken vähänkin tärkeän, en muuten muista mitään. Stressi, ihan liian kova stressi.

37,7'c kuumetta, minä vs. muut nuoret

Tässä päivä pari sit yksi nuorista (orjista...) tuli keittiöön kuumemittarin kanssa. Nuorella oli kuumetta 37,7'c. Ohjaaja käski tämän takaisin sänkyyn lepäämään, laittoi taululle ylös päivämäärän, nuoren nimen ja paljon kuumetta oli ja lähti sen jälkeen viemään nuorelle aamupalaa sänkyyn. Kouluun se nuori ei lähtenyt ainakaan sinä päivänä.

Olin ihan wtf, koska minut on laitettu kouluun, vaikka olisi ollut 37,7'c kuumetta. Vaikka olisi ollut 38,5'c kuumetta. Tai vähän päälle 39'c. Lääkkeitä vaan pärstään, että kuume laskee.

Olen ollut koulussa myös oksennustaudissa ja migreenissä.

Toki ohjaajat ovat sanoneet, että laita viestiä, jos olo menee pahemmaksi. Mutta se mikä on tarpeeks paha olo mun kohdalla on oikeasti jotain sitä, että oksennan verta. Joten en ole ollut päivääkään poissa koulusta enää pariin vuoteen, vaikka välillä kuumetta yms on ollut kaksikin viikkoa. Pahimmillaan olen ollut kolme viikkoa kipeänä ja joka päivä silti koulussa. Olisi varmaan mennyt nopeammin ohi, jos olisin saanut levätä.

 

Ohjaajien eriarvoinen käytös ei johdu edes siitä, että olisin aiemmin lintsaillut tms, koska en ole. En edes ennen perhekodille muuttoa. Se, että lintsaisin koulusta, ei hyödyttäisi minua mitenkään. Päinvastoin. Joutuisin tekemään enemmän töitä päästäkseni samalle tasolle muiden kanssa. Minulla on myös päälle puolet pidempi koulumatka, reilusti päälle 100km/pv, joten ei ollut siitäkään kyse.

Jos se on yksinkertaisesti siitä, että suosikit (joita ei kuulemma ole, jep joo not) pääsee vähemmällä. Kyllä sen perhekodilla huomaa kenestä ohjaajat tykkää ja kenestä ei. Reilua? Ei, mutta tätä se nyt vain on.

Miten tämä on edes mahdollista?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa teini olisi huostaanotettu ja tämä tahtoo huostaanoton purun ennen, kuin täyttää 18-v, vaikka sossut eivät näkisi purkua parhaaksi ratkaisuksi nuoren tilanteeseen (no shit, eihän siitä sitten enää saatais rahaa. Ja tiedän, sossut eivät saa nuoresta rahaa, mutta kunta saa valtiolta jne).

Nuori vaatii huostaanoton purkua ja sossu alkaa selvittelemään asioita. Selviää, että nuoren biologinen isä pitäisi kutsua kuultavaksi ja häneltä olisi kysyttävä oma mielipiteensä huostaanoton purkuun, tai jatkamiseen ja samalla hänelle pitäisi luovuttaa tietoja nuoresta. Samalla biologinen isän mielipiteet voisivat vaikuttaa huostaanoton purkuun vaikeuttamalla sitä, vaikka nuori ja tämän äiti purkua haluaisivatkin.

Taustatietoa: Nuoren äiti on ollut yksinhuoltaja jo 10-vuotta, ehkä jonkin verran päällekkin, eikä nuoren isä ole nuorelle tämän omien sanojen mukaan mikään. Nuorella on mm. puhelinnumero salainen, koska nuori ei tahdo isänsä pystyvän ottamaan itseensä mitään yhteyttä. Nuoren riparikuvia, tai ylipäänsä oikeastaan mitään kuvia, ei löydy netistä, koska nuori ei tahdo isänsä löytävän niitä.

Nuoren isä on vajaata vuotta aiemmin vaatinut yhteishuoltajuutta ja nuoren kaikkia tietoja itselleen, milloin nuori on kirjoittanut virallisen vastineen, jossa toteaa, ettei hänellä ole isää. Ei ole ollut koko elämänsä aikana. Se ihminen, joka vaatii nyt hänen tietojaan, on hänen biologinen isänsä, mutta nuorelle se ihminen on kuollut. Nuori pyytää, ettei biologista isää lähestytä ikinä, tai missään tilanteessa häneen liittyvissä asioissa. Nuori ei halua, että häntäkään lähestytään missään isään viittaavissa asioissa. Nuori ei tahdo kuulla edes sitä, jos isä sattuu joutumaan sairaalaan, tai jopa kuolee.

Nuoren negatiivinen asenne biologista isäänsä kohtaan johtuu tämän ihmisen itse tekemistä asioista ja valinnoista aikanaan. Sosiaalityöntekijät ovat ihan suoraan sanoneet nuoren äidille ja nuorelle, ettei ole huolta siitä, että biologinen isä tulisi saamaan yhteishuoltajuutta. On sen verran raskauttavia asioita taustalla, niitä sen enempää tässä kertomatta.

Takaisin asiaan.

Joten jos nuori haluaa yhä hakea huostaanoton purkua niin tämän biologiselle isälle, mikä ei ole ollut koko nuoren tähänastisen elämän aikana mukana nuoren elämässä, luovutetaan tietoja nuoresta, vaikka nuori on tehnyt oman mielipiteensä harvinaisen selväksi, ettei halua biologiselle isällensä luovutettavan yhtään mitään tietoja hänestä ja biologisen isän mielipiteet vaikuttavat huostaanoton purun ja jatkamisen suhteen.

Onko tämä vain ovelaa, sillä tällä tapaa nuori vetää huostaanoton purun vaatimisen pois, vai onko laki vain suunniteltu näin (anteeksi) helvetisti päin helvettiä? Että ihminen, jota nuori on vältellyt koko tähänastisen elämänsä ajan ja rajoittanut omaa elämäänsä, netin käyttöä yms sen vuoksi, ettei biologinen isänsä saa hänestä mitään tietoja, saakin ykskaks nuoren tietoja itselleen viranomaisten toimesta ja hänen mielipiteensä vaikuttavatkin ykskaks ihmisen, jonka elämään hän ei ole kuulunut oikeastaan ikinä, elämään.

Miten tämä on edes mahdollista?

Lähteenä sossu, puhelinkeskustelu huostaanoton purusta ja mihin kaikkeen se vaikuttaa, mitä se vaatii.

07.04

Vielä on lunta maassa ja kevät ei millään tahdo ilmestyä lopettamaan tämän vuoden talvea.

Pääsen vasta ensi talvena pois perhekodilta. Vuoden 2015 lopussa ja vuoden 2016 alussa, jossain siltä väliltä.

Mitä jos en jaksa sinne asti? Vielä vajaa vuosi. Nyt on vielä talvi ja pääsen pois vasta seuraavana talvena.

Minusta on alkanut tuntumaan, etten selviä sinne asti. En enää jaksa tätä helvettiä.

Kukaan ei usko minua. Sitä, että minä en jaksa.

Minä en jaksa sinne asti. En jaksa.

Väsyn ennen sitä. Väsyn elämään.

Pelottaa. Pelottaa, että tapan itseni, koska olen niin väsynyt.

Angst angst. Haluaisin vain luovuttaa ja nukkua.