Kuukausi muutosta ja synttäreistä

On kulunut kuukausi siitä, kun huostaanotto purettiin ja pääsin muuttamaan yhteen K:n kanssa. Paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Olen hakenut ensimmäiset lääkkeeni ihan itse. Olen uusinut reseptini ihan itse.

Olen jopa ottanut (lähes) tunnollisesti lääkkeeni.

Jouduin hakemaan tässä ja viime kuussa tt-tuen, koska muita tukia tuli alle 50e, josta olisi pitänyt maksaa vuokra, laskut, lääkkeet ja ruuat.

Olen oikeutettu tt-tukeen, tarvittaessa, koska olen ex-laitosnuori. Normaalisti ikäiseni opiskelijat eivät sitä saisi, jos olen ymmärtänyt oikein.

Minulla on itsenäistymisvaroja, mutta niitä en pystynyt käyttämään vuokran maksamiseen tai noihin muihin juttuihin. Tai niin sossuni ainakin selitti, kun kysyin asiasta.

Mutta niin. Nyt asiat ovat ihan ok :)

Olen tarvinnut ottaa rauhoittavia lääkkeitä vain kerran muuton jälkeen, jos muistan oikein. Muuten ne ovat pysyneet nollassa.

Me mennään jouluksi K:n porukoille. Jännittää :D Ensimmäinen kerta sielläpäin. En ole aiemmin pystynyt käymään K:n porukoilla, koska perhekoti ei antanut lupaa reissuun.

Mutta niin. Jouluksi K:n porukoille ja uusivuosi minun porukoilla.


Edit 21.12.2015 // En pääse pariin viikkoon koneelle, enkä viitsi alkaa puhelimella säätämään blogspotin kanssa, koska siinä on jotain ongelmaa just nyt. Päivittelen sitten joulun jälkeen mahdollisesti kuvien kera joulusta ja uudesta vuodesta :)

Mutta hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille! Päivittelen blogia taas viimeistään ensi vuoden puolella.

Ketipinor

Päätin kirjoittaa tästä, koska blogiini on päädytty hakemalla googlesta tietoa ja kokemuksia Ketipinorista.

Ketipinor

''Ketiapiini (kauppanimillä Seroquel ja Ketipinor) on epätyypillinen antipsykoottinen lääke, joka vaikuttaa keskushermostossa useisiin hermosolujen välittäjäainereseptoreihin. Sitä käytetään skitsofrenian hoidossa, joskus myös masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon.''

Minulle aloitettiin Ketipinor-lääkitys vuonna 2012. Olin tuolloin 14-15-v ja juuri muuttanut ensimmäiseen lastenkotiin. En tainnut olla viikkoakaan laitoksessa, kun ohjaajat olivat jo järjestäneet minut lääkärin luokse ja seuraavaksi (arvioltani 5-10min päästä) olinkin jo resepti näihin neurolepteihin käsissäni.

Tai no, ohjaajan käsissä. Minä kirjoitin valtakirjan ja annoin Kela-korttini, että ohjaajat voivat hakea lääkkeeni.

En löytänyt tähän hätään virallisia lappujani, mutta Ketipiror määrättiin minulle unen laatua parantamaan diagnoosina syvä masennus tai muuta sellaista shittiä. Diagnoosi oli lääkärin mielipide, itse olin toista mieltä. En edes halunut lääkitystä, mutta otin siitä huolimatta Ketipinorit naamaan joka ilta ohaajan vahtiessa vieressä.

Lääkäri olisi halunnut ottaa minut osastolle, kun Ketipinor aloitettiin, mutta vaadin päästä laitokselle. Minne pääsinkin, koska ohjaajat ottivat vastuun lääkityksestäni. Lääkitys aloitettiin 150mg annoksella, eli yksi 100mg pilleri ja kaksi 25mg pilleriä.

Myöhemmin annosta vielä nostettiin.

Ensimmäisistä parista viikosta lääkityksen aloittamisen jälkeen en muista mitään. En yhtään mitään. Parin viikon jälkeen muistikuvia alkaa olemaan huterasti. Muistan erittäin tokkuraisen olon, lähes päivittäiset päänsäryt. Uneliaisuuden, ajatus ei kulkenut yhtään. Pyörrytti. Saatoin tulla laitoksella keittiöön. Pysähdyin. Menin takaisin huoneeseeni. Pysähdyin. Takaisin yleisiin tiloihin. Pysähdys. Omaan huoneeseen. Pysähdys. En tiennyt mitä minun piti tehdä, en muistanut mitä minun piti tehdä. En muistanut ohjaajien nimiä.

Tuon ajan olotilaa kutsuisin zombi-elämäksi. En tuntenut tunteita entiseen tapaan. Ei ollut iloa, ei surua. Oli vain väsymys, päänsärky ja huimaus.

Meni ehkä kuukausi, tai kaksi, kunnes sivuoireet vähenivät. Otan Ketipinoria nykyisin 50mg/yö, mutta en vieläkään tykkää Ketipinorista. Otan lääkkeet noin klo.20:30-21:00, riippuu monelta koulu alkaa seuraavana päivänä. Viikonloppuisin voin venyttää lääkkeiden ottoa, mutta se kostaantuu zombi-olona, jos venytän lääkkeiden ottoa liikaa.

Jos otan Ketipinorit klo.21, niin noin klo.21:30 alan jo vähän tuntea väsymystä. Viimeistään klo.21:45 väsymys iskee. Yleensä klo.22 olen jo taju pois. Viimeistään klo.22:15-22:30 taju on pois. Kirjaimellisesti. Jos nukahdan ilman Ketipinoreita, niin vain nukahdan, kun olen tarpeeksi väsynyt. Jos nukahdan Ketipinoreilla, niin nukahdan, kun ne vievät tajun pois *naps*.

Siihen, miten nopeasti lääkkeet väsyttävät, vaikuttaa se, mitä teen ennen lääkkeiden oton jälkeen. Jos menen lääkkeiden oton jälkeen sänkyyn lukemaan kirjaa, tai teen muuta sellaista rauhallista, niin lääkkeet vaikuttavat suunnilleen yllämainitussa aikataulussa. Jos juon energiajuomaa ja hillun, niin lääkkeet ottavat vallan vähän hitaammin, mutta ottavat kuitenkin.

Jos ja kun Ketipinorit olen ottanut, niin minun on pakko päästä nukkumaan. Se olotila ei muuten lähde. Lääkäri halusi joskus kokeilla toimisiko Ketipinor minulle paniikkihäiriölääkityksen sijaan (minulla on toinenkin lääkitys, kerron siitä joskus toiste), eli otin lääkärin kehotuksesta yhden 25mg tabletin aamulla ennen kouluun menoa. Ja meinasin nukahtaa bussiin. Koulussa hermostuin aivan kaikkeen ja paiskoin tavaroita (jota en ikinä muuten tee!) ja lopulta nukahdin pöytäni ääreen kesken tunnin. Never again. Paniikkihäiriöön määrättiin sittemmin toinen lääkitys.

Ilman lääkkeitä näen normaaleja unia. Ketipinoreilla näen painajaisia, jos näen ylipäänsä mitään unia. Jos olen ottanut Ketipinorit illalla, niin se pyyhkii yön aikana myös osan edellisestä päivästä. Jätän joskus viikonloppuisin lääkkeet ottamatta ja silloin muistan kirkkaasti koko edellisen päivän. Joskus unohdin arkena ottaa lääkkeet ja sama juttu, muistin kaiken selkeästi.

Ketipinorit jollain tapaa pyyhkivät muistini. Jos muistan jotain, niin tarvitsen siihenkin yleensä vinkkejä ja vihjeitä, joista saatan muistaa tapahtuneet asiat ja sovitut jutut. Minulla on tällä hetkellä kolme eri kalenteria ja kolme eri muistiota käytössä. Kirjoitan niihin kaikki tärkeät jutut, koska Ketipinorien takia en niitä muuten muistaisi.

En kauheasti tykkää Ketipinoreista. Olen lukenut niistä liikaa ja en tykkää siitä olosta, minkä ne tekevät. Lokakuun liike on joskus kirjoittanut Ketipinoreista, linkki tässä. Viimeisessä sossupalaverissa minulle varattiin lääkärille aika puolen vuoden päähän keväälle ja silloin on tarkoituksena miettiä minun lääkitys uudelleen. Ketipinorit haluan pudottaa minimiannokselle, eli 25mg ja lopettaa sen jälkeen kokonaan.

Rauhoittavat haluan muuttaa säännöllisestä lääkityksestä epäsäännölliseksi niin, että otan niitä silloin, kun tarvitsen, enkä päivittäin. Kirjoitan toisestä lääkityksestäni joskus enemmän.

Jos joku haluaa kysyä minulta jotain Ketipinorista, tai muusta lääkityksestäni, tai melkein mistä tahansa muustakin, niin rohkeasti vain! :) Kommenttiboxiin voi laittaa viestiä vapaasti. Yritän muistaa käydä blogissani aina välillä, että huomaan, jos on tullut uutta kommenttia.

30.11

Miten sitä niin pienet, arkiset asiat voivatkaan laittaa tuntemaan onnea.

Se, kun herää aamulla herätyskellon ääneen. Saan nukkua nykyään pitkään, eikä minun ole enää pakko herätä klo.4:30 ja aloittaa aamuani sillä, että hiivin keittiöön katsomaan saanko syödä aamupalaa, vai onko nro.2 siellä.

 

 Ihan normaalit kauppareissut. Enää minun ei tarvitse soittaa ohjaajille ja kysyä saanko ostaa tämän ja tämän, jos sitten saan kuittia vastaan rahat. Eikä minun tarvitse etukäteen käydä kaupassa ottamassa ylös jokaisen tarvitsemani tuotteen hyllypaikkaa, hintaa ja tuntomerkkejä ohjaajia varten, vaan ostan sen, minkä tarvitsen silloin, kun tarvitsen.

 Kun päätän käydä porukoilla moikkaamassa äitiä ja sisaruksiani ja tajuan, että pystyn tekemään sen. Minun ei tarvitse enää sopia siitä erikseen ohjaajien kanssa ja katsoa ohjaajien kanssa minä päivänä se kävisi, vai joudunko odottamaan seuraavaa kotilomaa. Jos pääsin käymään kotona noin muuten, niin sille oli tuntirajat. Nyt voin vain menemään kotiin ja voin olla siellä niin pitkään, kun haluan (tai pää kestää, olette rakkaita sisarukset, mutta tarvitsen välillä omaa tilaa <3 ).

Voin vain käydä kaupassa ja ostaa ne jutut, mitä tarvitsen (jos rahatilanne on ok). Voin vain sopia tapaamisen jonkun kaverini kanssa ja sen jälkeen mennä näkemään kaveria. Voin käydä porukoilla, jos haluan. Pääsen käymään kirjastossa, jos haluan. Voin käydä lenkillä milloin tahdon. Saan laittaa just sitä ruokaa, mitä haluan, milloin haluan. Jne.

Nämä asiat saattavat vaikuttaa ei-laitosnuorilta ehkä jopa tyhmiltä tai jotain, mutta minulle nämä asiat ovat isoja just nyt.

Joitain asioita oppii arvostamaan vasta, kun ne menettää.

Ostoksilla

Synttäreistä on kulunut nyt viikko. Käytiin eilen K:n kanssa vähän shoppailemassa kaikkea tarpeellista tänne meidän kotiin :)

Ostoslistalla oli mm. astioita, pyyhkeitä, säilytyslaatikoita, petivaatesettejä, peittoja, keittiösälää, matto, kaikkea pientä... yms. K:n porukat ja minun äiti olivat hankkineet meille sängyn, sohvan, ruokapöydän ja tuolit, television, kahvinkeittimen ja verhot.

 

Saatiin sossulta maksusitoomus ostoksia varten, eli ostokset tehtiin minun perhekotihelvettiaikana kertyneistä itsenäistymisrahoista.

Nyt vielä pitäisi saada kaikki uudet tavarat mahtumaan kaappeihin ja kaikille pitää löytää omat paikat :D

Niinkuin minunkin pitää löytää oma paikkani. Nyt se on K:n lähellä meidän omassa pienessä vuokrakämpässä <3

Muuton ja synttäreiden jälkeen

Muutosta on nyt neljä päivää ja kaikki tavarat alkavat pikkuhiljaa olla paikallaan :) Minun synttärit olivat siis viime perjantaina, täytin 18-v 20.11.

En ole vieläkään kunnolla sisäistänyt asiaa, että minä asun nyt ihan oikeasti K:n kanssa yhdessä.

Että se vuosien perhekoti/laitoshelvetti on vihdoin ohitse.

Ettei minun enää ikinä tarvitse lähteä täältä perhekodille. Että tämä noin 40m2 on oikeasti meidän yhteinen kämppä, eikä mikään harjoitusasunto, minne ohjaajat tunkevat stalkkaamaan miten me tehdään asiat.

Tuntuu niin oudolta.

Kaikki ovat kyselleet minulta, että ''miltäs nyt tuntuu :))''. En tiedä. En tiedä miltä minusta nyt tuntuu. En ole kunnolla vielä sisäistänyt sitä, että perhekotihelvetti on vihdoin ohitse. Kysykää parin viikon päästä uudelleen, minä en tiedä vielä.

On tullut aika paljon juostua Kelalla, verotoimistossa, vähän kaikkialla. Hakemassa tukia, perumassa tukia, viemässä lappuja, hakemassa lappuja. Kaikesta olen selviytynyt ihan yksin.

Rauhoittavia lääkkeitä en ole tainnut tarvita ottaa kertaakaan perhekodista pois muuton jälkeen :) Ennen niitä meni perhekodista ja ohjaajista aiheutuneen ahdistuksen vuoksi säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt olen pystynyt hoitamaan nuo Kela yms. jutut täysin ilman rauhoittavia.

 

Että näin. Ihan hyvin on kaaai mennyt :D Tässä menee vielä jonkin aikaa, että kaikki tavarat löytävät omille paikoilleen ja arki lähtee rullaamaan normaalisti.

... MINÄ TEIN SEN! Minä selvisin ulos perhekotihelvetistä hengissä!! :) Minä selvisin kaikesta siitä paskasta, kaikesta siitä henkisestä kiusaamisesta, kaikesta siitä, mitä jouduin kokemaan. Tuntuu niin hyvältä.

Tuntuu niin hyvältä jälleen hengittää.

14.11

Yritän saada jotain kirjoitettua, vaikka fiilis onkin vähän mikä on.

Tämä viikko on ollut todellista säätämistä vuokrasopimusten, vakuutuksien, sähkösopimusten yms yms yms kanssa. On tullut käytyä Kelalla, vuokranantajan luona, verotoimistossa, googlattu eri juttuja (paljon! Mistä tämä, miten tämä, onneksi on google) ja pakattu tavaroita.

Olen nähnyt sossua ja soittanut tai laittanut sossulle viestiä oikein urakalla viimeaikoina. Tuleva tukihenkilökin on ottanut yhteyttä pari kertaa.

Olenko muistanut kertoa tukihenkilöstä?

Saan tukihenkilön, kun täytän 18-v. Se ilmeisesti kuuluu jälkihuoltoon. Tukihenkilö vaikuttaa ihan kivalta, vaikken koe tarvitsevani sellaista. Tukihenkilö itsekkin sanoi, ettei ole varma mihin häntä tarvitsisin, mutta kunhan on joku, johon ottaa yhteyttä, jos sellainen tilanne tulee.

Sanasta ''jälkihuolto'' tulee mieleen, että joku kävisi siivoamassa minun jälkeiset pois :D Yhh.

Takaisin asiaan.

Olen hoitanut viimeaikoina niin paljon asioita, juossut paikasta toiseen yms, etten nyt viikonloppuna oikein osaa rauhoittua. Sydän ottaa häiriötä ja sydän tuntuu välillä lyövän ihan liikaa, tai sitten jättävän lyöntejä välistä.

Olen napsinut Propraleja vähän tavallista enemmän. Osaksi sydänoireiden, osaksi ahdistuksen takia.

En ole pystynyt vielä sisäistämään sitä, että noin viikon päästä täytän 18-v ja silloin kaikki tämä on oikeasti ohitse. Vihdoin ohitse. Välillä tuntuu enemminkin siltä, että olisin oikeasti tyyliin sairaalassa koomassa otettuani yliannostuksen lääkkeitä itsemurhayrityksenä ja vain kuvittelen tämän kaiken. Lol.

Tuo ^ vaikuttaa just nyt vain enemmän järkeen käyvältä. Perhekotihelvetti on kestänyt jo niin pitkään, etten ole pystynyt vielä sisäistämään, että kaikki tämä on kohta ohitse. Toistan tätä samaa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta se tuntuu jotenkin niin oudolta.

Olen vähän kipeänä juuri nyt. Eikä edes se saa minua lepäämään.

Olen vain yrittänyt siivota täällä, kotona, koko ajan ja järjestellä paikkoja. Yrittänyt sen takia, että äiti käskee minun aina lopettaa, kun huomaa sen. On jo monta kertaa vienyt minut sohavalle lepäämään ja käskenyt olemaan siinä ja katsomaan televisiota, tai lukemaan jotain kunhan vain lepään. Edes hetken. Äiti on nyt kaupassa ostamassa minulle jotain hyvää.

Epäilen, että äidin tekisi mieli laittaa minut nippusiteillä kiinni tähän sohvaan, että rauhoittuisin edes hetkeksi :D

Mutta joo. Jos laitan tämän koneen nyt pois ja oikeasti lepäisin. Voisin keittää teetä ja katsoa tuleeko tuolta televisiosta mitään, tai sitten luen jotain. Sydän ottaa sen verran kovasti häiriötä, että pakko se on kai levätä.

Yritän muistaa päivitellä taas joskus.

Viimeisellä kotilomalla

Lähdin eilen viimeiselle viralliselle kotilomalle. Seuraavan viikonlopun olenkin sitten jo omassa kodissani. Jos olen, koska olen silloin vapaa tekemään mitä haluan.

Normaalisti tykkään kotilomista, mutta nyt on mieli vähän maassa. Sain kuulla, että meidän koira pitää lopettaa :( Ja nyt tämä Pariisi-juttu. Ahdistaa. Että ei tosiaan ole mikään kovin iloinen fiilis juuri nyt.

En oikein keksi mitään kirjoitettavaa juuri nyt. Vähän liikaa masentavia asioita :(

Mmh mutta enää alle viikko ja täytän 18-v ja perhekotihelvetti on vihdoin ohitse ja niin.

En olisi ikinä uskonut, että pääsen näin pitkälle. Ihan oikeasti uskoin, että olen joko tappanut itseni, tai vähintäänkin hommannut itseni osastolle ennen vapautumistani. Onhan tässä vielä vajaa viikko jäljellä, mutta niin.

Noin 2vk synttäreihin, fiilikset

Minun 18-v synttärit lähestyvät päivä päivältä. Tämä loppuaika ei ollutkaan sellaista, millaiseksi sen kuvittelin.

Luulin, että olen yhtä hymyä, kun vankeutta on jäljellä enää pari viikkoa.

Olin väärässä.

Olen pakkaillut tavaroita ja itkenyt. Olen itkenyt lähes joka päivä viimeaikoina. En sitä, että minulle muka tulisi ikävä perhekotia tai ohjaajia - ei todellakaan mitään sellaista - vaan stressistä. Yritän selviytyä samaan aikaan muutosta, koulusta, ihmissuhteista.

Se on vaikeaa, se kuluttaa minua.

Minun pitäisi revetä moneen eri paikkaan samaan aikaan ja jaksaa vielä hymyillä, olla sosiaalinen. Olen juossut terapeutilla, sossulla, pakkaamassa tavaroita ja eri paikoissa hoitamassa asioita.

Kaikki tuntuu hajoavan käsiin.

Tottakai tämä on iso muutos, tottakai se stressaa. Olen itkenyt koulussa salaa, salaa K:lta, salaa ohjaajilta ja salaa perheeltäni.

Haluaisin kaiken tämän olevan jo ohi.

20.10 ti

Kasvottoman byrokratian vallan alla, sosiaaliviranomaisten rattaisiin nuoret puristetaan, jauhetaan tomuksi.

Nuori ihminen myyty valtiolle papereilla huostaanoton.

Kukaan ei kuule hätää nuorien, ei kukaan, kuka voisi asioihin vaikuttaa.

Paha olla, itkettää, henkeäkään ei kunnolla saa. Ei ole saanut pitkään aikaan. Kai siihenkin vaivaan jokin pilleri löytyisi, mutta nuori on jo valmiiksi lääkitty tasolle zombin, elävän kuolleen.

Pakko jaksaa, muuten rangaistaan. Kotilomat otetaan pois, eristetään, jos voimat loppuu ja romahtaa.

Tänäänkin monta laitosnuorta nukahtaa itkien. Byrokratia ei kuule itkua, ei tahdo kuulla itkua, nuoren hätää, pahaa oloa.

Terapiaa, sossupalavereita ja liian monta kuppia teetä.

Kävin aamulla terapeutin luona. Puhuttiin mm. siitä, että minun käyntejä lopetellaan ehkä pikkuhiljaa ja niitä onkin jo harvennettu viimeaikoina. Olen käynyt pari vuotta lähes viikottain terapeutin/psykologin luona viimekuuhun asti.

 

Jos vain koen tarvittavaksi, niin voin käydä kallonkutistajalla 21-vuoden ikään asti, mutta ainakaan tällä hetkellä en koe sitä tarpeelliseksi.

Ensiviikolla on sossutapaaminen perhekodin johtajan, minun ja sossun kesken. Varsinainen sossupalaveri on sitten lokakuussa. En tiedä vielä mitä asioita me käydään läpi ensiviikon tapaamisessa.

Luulisin, että ainakin tukihenkilön tarpeellisuudesta keskustellaan. Itse en koe tarvitsevani tukihenkilöä ja samaa mieltä ovat äitini, terapeuttini ja K.

Mutta eipä tässä kai muuta :)

70 päivää

70 päivää ja täytän 18-v. Pääsen pois perhekodilta. Juteltiin tässä äskettäin ohjaaja nro.1:sen kanssa, että mitä kaikkea pitää tehdä ennen sitä jne.

Yhdessä kohtaa 1:nen sanoi, että "vaikka sinä muutatkin pois perhekodilta silloin ja minä en ole enää vastuussa sinusta, niin sinä voit aina soittaa tänne :))) "... BUASHMHAHAHAA, ohjaaja nro.1:sen puhelinnumeron minä poistan ja ohjaaja nro.2:sen laitan estolistalle :DD Niin huonoa päivää ei tule, että joutuisin perhekodille soittamaan! :D

Jos joku ei ole jaksanut lukea blogiani enempää, niin saatan vaikuttaa kiittämättömältä paskiaiselta tms, mutta sen verran paljon paskaa olen perhekodilla saanut niskaani, että aijon kyllä polttaa sillat takanani perhekodin suhteen.

Eikä perhekodin ohjaajat oikeasti halua minua sinne. Viimeksikin kun yksi nuori muutti pois, niin muille nuorille käytiin sanomassa, että "tuohon nuoreen ei sitten olla enää missään yhteyksissä!!1!", vaikka olin ollut paikalla, kun ohjaajat kirkkain silmin sanoivat, että tämä nuori on _aina_ tervetullut käymään ja voi soittaa, jos tulee asiaa :))

Tuo nuori oli vielä yksi helpoimpia, joita tiedän, joten ohjaajien käyttäytyminen ei johtunut siitä, että nuori olisi ollut häiriöksi tms.

Jos tarvitsen apua, niin voin soittaa vanhalle laitokselleni, jossa olin joskus v.2012-2013. Sieltä on tullut viestiä, että olen aina tervetullut kahville tai juttelemaan. Ja näinkin yhtä laitoksen ohjaajaa tässä pari viikkoa sitten. Sitten minulla on sossun sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Terapeutin puhelinnumero. Koulussa on koulupsyko ja kuraattori. Saan kait tukihenkilön ja minulla on vanhankin tukihenkilön puhelinnumero ja viestitellään välillä facessa, vaikka hän lopetti tukihenkilöjutut ainakin 5-7v sitten. Nähtiinkin vanhan tukihenkilön kanssa nyt kesällä, vaikka hän muuttikin päälle 300km päähän. Noiden lisäksi minulla on vielä minun perhe, K ja kaverit.

Enköhän minä pärjää ilmankin perhekodin ohjaajia

Me ollaan laitosnuoria.

Me ollaan laitosnuoria.

Me ollaan populaation pohjasakkaa.

Useilla meistä on lävistyksiä. Minullakin päälle viisi.

Me ollaan ne, joita äidit ja isät eivät tahtoisi lastensa kavereiksi.

Koska me vain riehutaan ja aiheutetaan ongelmia.

Eikö niin?

 

Minä olen laitosnuori.

Mutta minä olen myös ihminen.

Minulla on kaksi silmää, kaksi korvaa.

Nenä ja suu. Kaksi kättä ja kaksi jalkaa.

Niinkuin kaikilla muillakin.

Minulla on myös sydän ja iso sellainen. Sinne mahtuu minun perhe, K, meidän koira, minun kaverit ja paljon muuta.

Minä olin yläasteella tukioppilas. Sen jälkeen olen halunnut tutoriksi ja olen ollut edustamassa kouluani.

Minä en polta tupakkaa, enkä juo alkoholia.

Minulla on hyvä suhde äitiini ja pystyn kertomaan siskolleni mitä tahansa.

Minulla on kavereita, joille voin laittaa viestiä, jos siltä tuntuu. Yhden kaverin olen tuntenut kohta kymmenen vuotta.

Blogin lisäksi minä harrastan musiikkia ja lukemista. Kirjaston työntekijät muistavat minut nimeltä.

Minä en mene tien yli punaisilla valoilla, vaikka autoja ei tulisi, jos lähettyvilla on lapsia. Koska haluan olla hyvä esimerkki.

Minä olen laitosnuori - mutta minä olen myös ihminen.

Huostaanotettu X

24.08

En ole kirjoitellut mitään, mutta eipä mitään oikeastaan ole edes tapahtunut.

Odotan yhä sossun vastaamista, sitten löytyy ehkä jopa jotain päiviteltävää.

Mutta niin. Olen hengissä :) Sitä minä vain tulin ilmoittamaan.

Blogin 1v synttärit

Tämä blogi täyttää tänään jo vuoden. Outoa. Tuntuu, että vasta minä loin tämän ja kirjoitin ensimmäisen postauksen, mutta ei, siitä on jo vuosi. 365 päivää, 52 viikkoa.

Paljon on tapahtunut asioita, niin hyviä, kun huonoja. Asiat eivät ehkä ole ihan siinä pisteessä, missä olisin halunnut niiden olevan vuosi sitten, mutta hei. Huonomminkin voisi mennä.

Vuoteen on tosiaan mahtunut monia katkeria kyyneliä, monia itkuja, monia itsetuhon hetkiä ahdistuksen kourissa, mutta eteenpäin ollaan menossa.

97 päivää ja täytän 18-v. Olen syntynyt -97. 97 on kiva numero :) Mutta niin, enää alle 100 päivää ja tämä on ohitse, pääsen pois perhekodilta ja toivottavasti myös pois sossujen kynsistä.

07.08

Vähän päivitystä. Sossu on just nyt lomalla, mutta ollaan ohjaaja nro.1:sen kanssa mietitty, että unohdetaan tämä oma asunto-juttu kokonaan. En ole saanut ainuttakaan tarjousta ainakaan kolmeen viikkoon ja asuntoja ei vain ole just nyt. Ainakaan minun hintatasolla.

Meillä on toinen suunnitelma just nyt vähän mietinnässä, mutta minun pitää kysellä ihmisiltä saanko kirjoittaa siitä blogiin.

Mutta tilanne just nyt:
- Asuntoa ei ole löytynyt.
- Ilmoitukset ovat yhä netissä, mutta en odota saavani asuntoa.
- En ehkä edes ottaisi vastaan asuntoa, vaikka tarjottaisiin.
- Suunnitelma X.
- ^ Jos X:n on ok sossuille, niin pääsen muuttamaan perhekodilta
sitten marraskuussa täyttäessäni 18-v paikkaan y.

Tosiaan pitää kysyä ihmisiltä saanko kirjoittaa suunnitelmasta, ennenkuin menen tekemään itse mitään. X ei sisällä mitään laitonta tms, mutta haluan vain varmistaa ensin, että siihen liittyville ihmisille on ok, jos kerron siitä blogissani :D

Kids For Cash

Suosittelen dokumenttia Kids For Cash.

''Lahjotut tuomarit määräsivät pieniinkin rikkeisiin syyllistyneitä lapsia ja nuoria yksityisiin laitoksiin, jotka toimivat vain rahan vuoksi. Lapset tuomittiin ilman avustajaa tai mahdollisuutta saada tietää oikeuksistaan.

Tosielämän trilleri näyttää, kuinka monet olivat sekaantuneet skandaaliin ja kuinka kohtalokkaat seuraukset nuorten kohtelulla olivat. Sandy Fronzon poika teki itsemurhan, kun tämä joutui kohutun tuomarin Ciavarellan päätöksellä laitokseen.

Kids For Cash. Ohjaaja: Robert May. Tuotanto: RoCo Films International, Yhdysvallat, 2013''

Poimittu täältä. Suomi ei ole ainoa paikka, missä orjak... *köh köh* lastensuojelu on päin helvettiä. Kyllä, jotkut nuorista saavat oikeasti sitä, mitä he tarvitsevatkin, mutta kaikki eivät. Nuoria laitetaan laitoksiin jopa ilman oikeita syitä, kuten dokumentissa käy ilmi.

Mutta ei minulla muuta, katsoin vain tuon dokkarin ja suosittelen sitä muillekkin.

27.07

Blogia ei oikein ole tullut päiviteltyä, koska en ole päässyt tietokoneelle. Nyt kirjautuessani sisään huomasin, että Kristan tarinan lukumäärät ovat pompanneet lähes luetuimmaksi jutuksi. En yhtään ihmettele tämän perhekotismurhan jälkeen, onhan Kristalla itselläänkin omat kokemuksensa k.o perhekodilta.

Tästä postauksesta siis puhun.

Iltalehdessä oli hyvä kommentti (mutta nyt ilmeisesti poistettu ja kommenttiboksi suljettu). Meni jotenkin niin, että ''Mieleeni ei tullut sana ''järkyttävää'', vaan ''nyt se sitten tapahtui'' ''. Se kertonee jo itsessään jotain.

Murhaa en hyväksy millään tapaa ja se perhekoti, missä kyseiset tekijät olivat sijoitettuna, ei ole millekkään tavan laitosnuorille, vaan oikeasti niille, joilla on rankkoja ongelmia. Kuten joku sanoikin, niin osa lähtee kyseisestä perhekodista suoraan vankilaan täytettyään 18-v.

''Jälkeenpäin siinä on vähän ihmeissään, kun on yksin yövuorossa. Uskon, että Metsolan perhekodissa on liian vähän henkilöstöä, Vesa pohtii.'' Poiminto täältä.

Oliko perhekodissa liian vähän henkilöstöä? Totta helvetissä oli. Itse en olisi suostunut jäämään yököksi kyseiseen perhekotiin yksin. En, vaikka ''lähellä olevista yksiköistä sai muun muassa apua, jos tilanne kärjistyi yövuoron aikana''.

Jälkiviisaus on paras viisaus, joten jätän kirjoittamatta ne asiat, mitkä olisi voitu tehdä toisin.

Kaverini linkkasi minulle iltalehden uutisen perhekotisurmasta ja ensimmäiset ajatukseni olivat ''(Minun perhekotini) tai Muhos''.

Itse en ole aina uskaltanut mennä nukkumaan, koska olen pelännyt yhden nuoren tunkeutuvan huoneeseeni ollessani unessa. Tämän nuoren takia huoneeni oveen hankittiin lukko. Toisen nuoren kanssa pelkään jäädä kaksin, mutta kuulin, että hänet siirretään pois. Mutta ei enempää minun perhekodistani.

Minun pitää taas lähteä bussiin. Tänään olen Luukulla yötä, mutta taas huomenna perhekodille.

En tahdo mennä sinne.

14.07

Enää 14h ja 8min, niin lähden pois perhekodilta :) Enkä edes ole vielä perhekodilla, menen vasta myöhemmin tänään.

Ihan oikeasti lasken minuutteja siihen.

18 päivää

18 päivää aikaa löytää asunto. 18 vitun päivää. Asuntoa ei vain löydy. En ole saanut viikkoon kahteen ainuttakaan tarjousta, tai vastausta, vaikka etsin yhäkin aktiivisesti asuntoja. Tänäänkin laitoin neljästä eri asunnosta viestiä.

Nyt tulee jotain deep shittiä. Kannattaa ehkä vain skipata tämä postaus. Kannattaa ehkä skipata koko tämä paskablogi. Paskan ihmisen paskablogi. Anteeksi.

Olen just nyt todella, todella ahdistunut ja se näkyy.

K, jätä tämä postaus välistä.

Oikeasti.

Et halua lukea tätä.

Jotkut sanovat minulle, että ei se ole paha, jos joutuisinkin olemaan perhekodilla sinne marraskuulle. Täytänhän minä sitten 18-v ja pääsen pois perhekodilta. Jos saan asunnon, niin pääsen muuttamaan omilleni nyt elokuussa.

Suurin osa näistä ihmisistä ei ole koskaan käynyt minun perhekodilla. Eivät ole koskaan tavanneet perhekodin ohjaajia.

Suurimmalla osalla näistä ihmisistä ei ole mitään tietoa minkälaista perhekodilla on. He eivät tiedä, että itken siellä itseni uneen. Että olen lukemattomia kertoja hautonut itsemurhaa päästäkseni pois sieltä. Että se paikka ei ole tuntunut minun paikalta hetkeäkään. Että minulla on todella, todella paha olla siellä. Että joudun laskemaan sataan, tuhanteen, etten viillä ranteitani auki. Koska minulla on niin paha olla siellä. Niin.

En halua tappaa itseäni. Tuntuu vain, että just nyt se on ainoa keino päästä pois tästä tilanteesta.

Haluaisin vain kadota kaikkien elämästä siihen asti, että saisin asunnon ja kaikki asiat olisivat ok, koska olen kusipää just nyt. Stressaantuneena. Tiedän sen ja olen pahoillani sen takia.

Oikein tunnen itsetuhoisuuden heräävän, kun olen näin stressaantunut. Näin loppu. Haluaisin tehdä kaikkea pahaa itselleni. Kaikkea, mitä en ole tehnyt piiitkään aikaan. Tähän asti olen jaksanut taistella. Tunnen myös syömishäiriön nostavan, jälleen, päätään. Haistelevan, maistelevan, ilmaa, olisiko aika oikea. Iskeä jälleen päälle. Päähän luikertelee sellaisia ajatuksia, kuin ''voisin skipata iltapalan'', ''voisin jäädä 5km ennen bussipysäkkiä pois ja kävellä loppumatkan, juosta loppumatkan'', ''voisin tehdä treenin, vaikka tänään on lepopäivä'', ''en syö huomenna''. Yms muuta mukavaa.

Tämä postaus jää nyt ihan kesken. Ehkä hyvä vain. Minun pitää lähteä kävelemään bussipysäkille. Huomenna taas perhekodille. Ehkä.

Lopuksi deep shit kuvia. Koska fiilis.

Anteeksi.

En halua tappaa itseäni. Olen vain just nyt vähän väsynyt. Ja tiedän, että K ja R välitätte minusta (... toivon todella, ettette lukeneet tätä postausta), mutta ette voi tehdä mitään, vaikka haluaisitte.

09.07

Ainii. Kävin alkuviikosta sossun luona. Ei ollut mikään varsinainen sossupalaveri, mutta käytiin asioita läpi muuttoon liittyen yms.

Paljoa muuta ei sitten olekkaan tapahtunut. Olen tämän viikon Luukulla ja saan maanantaina tietää miten loppukuu menee. On aika paljon sukujuttuja, rippijuhlia yms tiedossa, mutta pitää vain järjestellä kalenteria.

Kunpa voisikin vain tehdä noin ^. Stressaaminen on nykyään lähes mun elämäntapa. En tiedä minkälaista olisi ilman sitä. Menen nukkumaan stressaantuneena, nukun stressaantuneena ja herään stressaantuneena.

Nojaa. Ehkä tää tästä. Ehkä joku osaa taikoa minulle asunnon.

30.06

Nyt on hankittu myös kahvinkeitin ja matto :D Eli nyt minulla on lipasto, sohva, iso peili, ruokapöytä, kajarit, läppäri, matto ja kahvinkeitin. Enää puuttuu ruokapöydän tuolit, sänky... Ja asunto.

Itse en edes tykkää kahvista, mutta äiti, K ja kaverit kyllä.

Ja sossupummihuutelijoille tiedoksi näillä näkymin minun hankinnoista vain sänky jää sossulle maksettavaksi ja sekin maksetaan minun jälkihuoltorahoista. Kaikki muut olen saanut lahjoituksina sukulaisilta, tai äiti on käynyt ostamassa ne.

Minulla ei edes ole kauheita vaatimuksia vuokra-asunnon suhteen. Pienin, mitä olen käynyt katsomassa on ollut n.20m2 ja isoin 40m2. Joku 25-35m2 olisi sopiva minulle.

Ilmainen pesutupa on plussaa, kuten myös pesukoneliitäntä. Jompikumpi, mutta jos ei ole pesukoneliitäntää ja maksullinen pesutupa, niin ei se mikään este ole.

Mielellään mahdollisimman lähellä keskustaa, koska olen oikeasti saanut tarpeekseni busseista kaiken tämän jälkeen. Välillä oikeasti iskee paniikkikohtaus, jos joudun ykskaks lähtemään bussiin. Jos joutuu parin vuoden ajan kulkemaan busseissa 2-3h/suunta 2x pv, niin pikkuhiljaa se alkaa riittää.

^ Tuosta huolimatta olen käynyt katsomassa asuntoja myös 20km päässä keskustasta, mutta se 20km on pientä nykyisen päälle 100km bussimatkaan verratessa.

Mutta niin. Asunnon etsintä jatkuu yhä. Saan kait loppuviikosta tietää saammeko yhden yksiön, jota kävimme katsomassa viimeviikosta. Se vaikutti kivalta, mutta en halua innostua liian aikaisin, koska emme olleet ainoat kiinnostuneet.

28.06

En edes muista milloin viimeksi olisin ollut näin myöhään hereillä. Eilen saattoi myös mennä myöhään, en ole varma. Olen niin väsynyt, etten muista.

Kirjoitan tätä täysin pimeässä huoneessa, koska en jaksa nousta sängystä laittamaan valoja päälle. Pahoitteluni mahdollisista kirjoitusvirheistä, en näe näppäimistöä.

Olen oikeastaan aina tykännyt yöstä, mutta sen jälkeen, kun minulle aloitettiin lääkitys, niin lääkkeet ovat vetäneet tajun kankaalle viimeistään siinä vajaa klo.22.

Kaipaan vähän sitä aikaa ennen lääkitystä. Livahdin ulos vain kävelemään pimeitä katuja ja haistelemaan yöilmaa. En karkaillut, yölliset reissut eivät kauvaa koskaan kestäneet, mutta hengähdin vähän.

Joskus otin koiran mukaan. Turvaksi, tai pelotteeksi vähintään. Olen meinaan sen verran päästäni sekaisin, etten pelkää turvallisuuteni puolesta. Ahdistelijoiden turvallisuudesta ennemminkin.

Mutta niin. Minun pitäisi pikkuhiljaa painua nukkumaan, koska käyn huomenna/nyt aamusta K:n luona. Pakko päästä K:n luokse vähän kaiken takia. Stressaan todella paljon kotiloman loppumista. Huomenna illasta minun täytyy mennä taas perhekodille.

Minulla on muutenkin ikävä K:ta.

Kaikki tämä asuntostressi, asuntonäytöt ja kotilomat ovat vieneet aikaa meiltä, en ole päässyt olemaan K:n kanssa niin paljoa, mitä olisin tahtonut.

Kello alkaa oikeasti olla paljon. Taidan nyt oikeasti koittaa mennä nukkumaan, että jaksan sitten aamulla herätä.

Öitä kaikille.

23.06

Melkein kolmen viikon tauko bloggaamisesta, ups :D Mut eipä tässä ole ihmeempiä tapahtunutkaan.

Yhden viikon olin kokonaan ilman nettiä ja nyt olen kotilomalla sunnuntaihin asti. Saan sitten maanantaina tietää miten minun heinäkuu menee.

Ahdistaa suoraansanoen ihan helvetisti pelkkä ajatus siitä, että minun pitää mennä sunnuntain jälkeen perhekodille. Niin paljon, että olen istunut veitsi rannetta vasten. En ole viiltänyt, en ole viiltänyt enää pariin vuoteen, mutta ahdistaa niin kovaa, että lähellä se on ollut. Monta kertaa.

Mutta niin. En edes jaksa laskea monessa asuntonäytössä olen jo ollut ja tälläkin viikolla on kaksi. Yhtä juoksemista näytöstä toiseen, mutta jos saan asunnon, niin on se sen arvoista.

Mutta stressiä on. Kyllä se vähän masentaa, kun asunto onkin aivan karsea, sopimus hämärä (yksi keski-ikäinen mies olisi vuokrannut 300e/kk ison asunnon yhteisillä pesutiloilla ;)) Hintataso alueella muuten +500-700e), tai asunto on liian kallis. Ja sitten nämä Allahu Akbar yms tyypit, joilla on ilmoitus enkuksi ja vaatimuksena vuokralaiselle on olla kaunis, nuori ja naispuolinen. Ei kiitos.

Yh yh. Alan pikkuhiljaa olla epätoivoinen. Viisi viikkoa aikaa löytää asunto. Pää on niin lukossa stressistä, että en edes tiedä mitä tehdä. Olen laittanut nettiin ilmoituksia, olen ottanut yhteyttä eri asuntoilmoituksista, olen käynyt näytöissä jne.

Edit// poistettu jtn angst angstia. Mutta ehkä tämä tästä. Taas huomenna on yksi näyttö ja äite kävi ostamassa minulle ruokapöydän jo valmiiksi, jos saan jonkun asunnon.

06.06

Mmh vois vähän kirjoittaa miten kaikki on nyt.

Olen nyt kesälomalla ja sain koulusta stipendin :) Vähän ristiriitaiset fiilikset vieläkin kesästä, mutta kai se on ihan jees. On ainakin lämmin.

Asuntojuttu ei ole mennyt yhtään eteenpäin sossujen, tai ohjaajien kohdalta, vaan ollaan hoidettu se oikeastaan kaksin äidin kanssa. Minä olen tehnyt ilmoitukset nettiin ja soitellut vuokra-asuntojen perään ja nyt ensi viikosta on kaksi näyttöä heti alkuviikosta. Loppuviikostakin saattaa olla yksi näyttö, tai se on sitten kahden viikon päästä. Äidin tiedot ovat ilmoituksissa, koska äiti vuokraa asunnon, koska olen alaikäinen.

Olen kerennyt saamaan jo yhden epäillyttävän ilmoituksen vuokra-asunnosta. Alueella, jossa vuokrat on normaalisti 500-700e/kk olisi yksi iso yksiö 300e/kk... Sen verran hämärän halpa, että mun äiti käy kattoo onko se ihan ok. Voihan se olla, että on oikeasti niin halpa kämppä tarjolla, mutta voihan se olla jotain muutakin ja se on voinut muutenkin mennä jo.

Tuo ^ osuu muuten aika hyvin, koska mun kämppä tulee olemaan aika tyhjä :'D On minulla jo yksi ihana sohvajuttu valmiina odottamassa, sain sen siskoltani, ja sitten yksi iso hyllylipastoviritelmä. Mun tietokone on ja tulee olemaan K:lla, koska siellä on muutenkin paras tehdä läksyt yms, kun K voi auttaa. Sänky pitää hommata, mutta sen jälkeen se pikkuhiljaa alkaa olla siinä.

Ehh tämä tietokone millä kirjoitan tätä jäätyy ihan just, varmaan miljoona välilehteä auki :'D

Mitäs muuta. Olen yhä tosi paljon K:lla ja nyt viikonloppuna menen kait kotiin. Olen tänään käymässä kotona ja sisko tulee kai tänne. Meinasi hakea minut kotoa ja lähdetään kait kaupoille tai jotain. Ihan jees. Yöksi Luukulle ja huomenna joku tyyliin kumminkaimansiskonkultakalankaima tulee näkemään minua Luukulle. On se ihan sukua, mutta jotain erittäin kaukaista, eikä olla nähty varmaan ainakaan pariin vuoteen. Ihan kiva silti. Muutenkin huominen menee varmaan aika lailla Luukulla, mutta sitten maanantaina menen häiritsemään K:ta <3

Vtn perhekoti stana

Todella kypsä ja asiallinen otsikko. En vain just nyt jaksa välittää siitä, tai oikeastaan mistään, koska olen sen verran pettynyt perhekodin toimintaan just nyt.

Sain äsken tietää, että koko mun suunnitelmat tässä parin viikon sisään meni just vituiks. Jes.

Ohjaajat ovat vissiin lomalla tai jossain, joten saadaan tehtyä yksi asia vasta ensiviikon loppu viikosta, vaikka se asia pitäisi saada tehtyä huomenna klo.10 mennessä valmiiksi. Tämä asia on siis sellainen, johon perhekoti vaikuttaa 99,5% ja minulla on vain 0,5% mahdollisuus vaikuttaa siihen, joten se oli siis aika lailla kokonaan perhekodin ohjaajien käsissä, mutta se asia vaikuttaa mun asioihin ja koko tähän koko nyt huomenna alkavan kuukauteen 100%.

Ohjaajilla on ollut monta viikkoa aikaa tehdä tuo asia, joten ei ole siitä kiinni. Stana. Ja tiedän, että se etten voi kertoa mistä asiasta on kyse, on todella vittumaista ja verenpaineen nostatttavaa, mutta minua vituttaa sen verran just nyt, etten jaksa välittää siitä pätkän vertaa. En pysty kertomaan asiasta sen enempää.

Mutta nyt, kiitos perhekodin, mun koko kesäkuun suunnitelmat, menot ja ylipäänsä KAIKKI menee ihan uusiksi ja minun pitää saada jotenkin järjestettyä nyt huomenna alkava viikko jotenkin kuntoon (bussit, Luukku jutut, kaikki, ihan kaikki) aamuun mennessä, jes :) Tähän ei auta se, että ohjaajat eivät enää vastaa minun viesteihin (vaikka tarvitsisin niinkin pitkän ja vaativan tekstarin, kuin ''kyllä'' tai ''ei'', mutta tarvitsen jomman kumman vastauksen, että voisin järjestää ensiviikon...) ja olen ottanut unilääkkeet jo, eli taju lähtee jossain noin tunnin sisään halusin sitä tai en.

Saako kiroilla? Vittu saatana miten helvetissä perhekoti voi järjestää asiat näin paljon päin helvettiä ja jättää minut yksin hoitaa vittu niiden omat sotkut saatana...

Question!

'' Sweet berries ready for two ghosts are no different than you.

Ghosts are now waiting for you.

Are you...

Sweet berries ready for two ghosts are no different than you.

Ghosts are now waiting for you.

Are you...

Dreaming! Dreaming the night! Dreaming all right!

Do we! Do we know, when we FLY?

When we, when we go

Do we die?

Sweet berries ready for two ghosts are no different than you.

Ghosts are now waiting for you.

Are you...

Sweet berries ready for two ghosts are no different than you.

Ghosts are now waiting for you.

Are you...

Dreaming! Dreaming the night! Dreaming all right!

Do we! Do we know, when we FLY?

When we, when we go

Do we die

LALALALALALLALAALALALALALAALALALALA

Do we, do we know

When we fly

When we, when we go 

Do we die ''

Ihan tyhmä kesä :(

Haluan perua koko kesäloman. Loma alkais ihan kohta, mutta ei tunnu enää kivalta. En halua kesälomalle.

Ainoa juttu miten kesä eroais tästä nykyisestä arjesta on se, ettei olisi koulua, mutta samalla mun ruoka jää pois. Ilman kouluruokaa syön, jos syön, jos on ruokaa. Aina ei ole. Luukulla on nyt jotain perus makaroonia, mutta tosi iloista vedellä sellaista naamaan. Ja Luukulla olen muutenkin vain kahtena päivänä viikossa.

Sossu ei edes yritä etsiä minulle asuntoa, vaan minun pitää hoitaa se ihan itse. Olen kysynyt ohjaajilta apua asuntohakemuksiin, mutta ei niillä ole ''just nyt aikaa'' sellaiseen. Ei ollut viime viikollakaan. Ja tuskin ensiviikolla. Pitäisi laittaa sossulle sähköpostia siitä(kin), mutta en ole saanut sitä vielä tehtyä. Kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Taas.

Haluan perua koko kesän. Kaikki muut nuoret on tyyliin popittamassa musiikkia ja valitsemassa vaatteita päättäreihin, mutta minä vain itken ja kirjoitan tätä postausta.

Mun kesä tulee olemaan vain yhtä helvetin juoksemista paikasta toiseen. Stressiä, stressiä, stressiä. Olen yhden päivän K:lla, toisen Luukulla, sitten kotona ja sitten perhekodilla. Öitä siellä, päiviä täällä. Se stressaa. Kaikki stressaa. Joudun heräämään viimeistään kahdeksaan mennessä arkisin, että kerkeän busseihin. Ei ole kivaa, en tykkää, en jaksa, onko pakko?

:(

Wtf is this

Minulle on aina välillä ilmestynyt jonnekkin päin ruutua tämmöinen mainos Kristan tarinan julkaisun jälkeen, ilmestyykö tämä välillä muillekkin ja miten sen saa pois? D:

En oikein osaa näitä juttuja. Enkä kyllä ole asettanut itse mitään mainoksia tähän blogiin, koska ihan alunperinkin tein sellaisen päätöksen, etten tule ikinä mainostamaan tässä blogissa mitään.

Edit: Nyt ainakin minulta katosi blogista tuo juttu ja epämääräiset tekstinpätkät, mutta saa laittaa kommenttia, jos ne näkyy vielä jonkun näytöllä. Säädin jotain html-koodiin, mutta koska en yhtään osaa sellaisia juttuja, niin toivon, etten tuhonnut mitään säätämiselläni.

20.05

Tässä kirjoittelen hakemuksia kelaan yms sälää ja mietin kesää.

Enää vähän päälle viikko koulua ja alkaa kesäloma.

Olen valinnut päättäripäivälle ihanan mekon ja äiti oli ostanut minulle uudet kesäkengät, laitan varmaan ne. Tykkään niistä.

Oikeastaan mun kesä ei edes eroa tästä arjesta muuten, kuin sen verran, että koulua ei ole.

Muuten herään viimeistään klo.7:45, koska bussit menee tyyliin klo.8:30 ja klo.16.

Menisi myös yksi bussi klo.6, mutten tiedä jaksaako ohjaajat herätä heittääkseen minua siihen. Minulle se kävisi, mitä aikaisemmin pois perhekodilta, niin sen parempi :D

Takaisin perhekodille näyttäisi bussit tulevan klo.12, klo.16 ja klo.21. Toivottavasti saan tulla vasta tuolla viimeisellä bussilla, koska muuten yhteinen aika K:n kanssa jäisi johonkin n.8h, mikä ois aika syvältä, koska on kumminkin kesäloma.

Mutjoo vielä viikko koulua. Kuulin vähän huhua, että minulle olisi tulossa stipendi. En tiedä vielä mistä. Näkee sitten ensiviikosta.

Pitäisi vielä viikko jaksaa koulua, mutta eiköhän se mene. On muutenkin niin paljon kaikkea mietittävää ja tehtävää, että päivät tuntuu melkein loppuvan kesken.

Ja nyt ois K:n viikonloppukin <3

Pesin aamulla sen mekon, minkä meinasin laittaa sitten ensiviikosta päättäreihin.

Eipä ole erikoisemmin mitään kesäsuunnitelmia, mitä nyt koitan ottaa vähän rennommin (ehe ehe olin tänään burn outin partaalla) ja olen K:n kanssa ja alan pikkuhiljaa järjestelellä asioita, jos minä nyt pääsen elokuussa muuttamaan omaan asuntoon. Se asuntojuttu ei ole ainakaan vielä mennyt yhtään eteenpäin, mutta onneks tässä on vielä aikaa.

Kristan tarina

Alunperin törmäsin Kristan tarinaan jossain blogissa, jota en enää googlailulla löytänyt. Pari viikkoa sitten lainasin Mari Syvälän kirjan Hukassa huostassa, josta Kristan tarina löytyy.

Kristan tarina löytyy myös osoitteesta osoitteesta lokakuunliike.com, lähteet löytyvät lopusta. Kaikki kuvat ovat osoitteesta weheartit.com


'' Krista ei koskaan unohda heinäkuuta 2009. Tuolloin hän joutui seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, menettäen 13-vuotiaana neitsyytensä tuntemattomalle miehelle.

Aluksi Krista salasi tapahtumat perheeltään. Ene-äiti oli hämmentynyt nähdessään, miten hänen tyttärensä käyttäytyminen muuttui levottomaksi.

– Keskittymiseni ja otteeni kaikkeen lipsui, en enää kyennyt pysymään paikoillani. Minun piti tehdä koko ajan jotain, jotta ei olisi tarvinnut jäädä ajatusten kanssa yksin, Krista muistelee.

Loppukesästä hän paljasti mummulleen, mitä oli tapahtunut. Tunnustusta seurasivat poliisikuulustelut ja syytteen nostaminen hyväksikäyttäjää vastaan. Poliisit tekivät lastensuojeluilmoituksen hyväksikäytön takia.

Lastensuojeluasiakkuus alkoi.

Krista romahti. Syyskuussa 2009 hänet otettiin nuorisopsykiatrian osastolle vajaaksi kahdeksi viikoksi. Hän koki saavansa apua, rauhoittuvansa ja pystyvänsä käsittelemään traagisia tapahtumia.

Osastohoidon jälkeen hän ei kuitenkaan päässyt heti kriisiterapiaan, vaan joutui masennustesteihin ja arviointeihin. Näitä aikoja peruttiin, joten Krista ei päässyt purkamaan pahaaoloaan.

Tytön ahdistus syveni. Hän oli hyväksikäytön jälkeen alkanut käyttää alkoholia, karkailla kotoa ja ottaa sairaslomaa koulusta jatkuvan pahan olon takia. Ene-äiti oli shokissa ja järkyttynyt. Hän luotti lastensuojeluun ja halusi yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa puuttua varhaisesti tyttärensä ongelmiin.

Lokakuussa alkanut, 45 päivää kestänyt jakso perhetukikeskuksessa ei äidin toiveista huolimatta parantanut Kristan oloa. Tyttö kokeili kiireellisen sijoituksen aikana imppaamista, hasista ja lääkkeitä.

Koko perhe oli kriisissä. Maaliskuussa 2010 Ene suostui toisen kerran lapsensa kiireelliseen sijoitukseen, jotta tilanne saataisiin rauhoitettua. Äiti uskoi tyttärensä saavan apua lyhytaikaisen sijoituksen kautta.

Kävikin toisin: Krista kapinoi ja karkaili perhetukikeskuksesta, joten sijoitusta jatkettiin.

Pompottelua sijaispaikasta toiseen

Kaikkiaan Kristan sijoitus kesti 1,5 vuotta. Koko sijoitusprosessi oli pirstaleinen. Krista päätyi neljän eri sijoituspaikan, monien karkureissujen ja sairaalassa vietettyjen öiden kautta lopulta Nuorten Ystävät ry:n ylläpitämään Muhoksen koulukotiin viideksi kuukaudeksi. Hallinto-oikeus purki huostaanoton marraskuussa 2011.

Kun Ene sai soittaa Kristalle sijaishuoltoyksikköön, hän koetti rauhoittaa tytärtään.

Ja tytär äitiään.

– Älä pelkää, älä.

Iltaisin töiden jälkeen äiti keräsi todisteita sosiaalitoimen väitteitä vastaan tai laati valituksia aluehallintovirastolle. Valitukset olivat sijoituspaikkojen työntekijöiden mielestä ajan ja rahan tuhlausta: ”En halua sinua masentaa, mutta...”

Enen asianajajan tekemä tutkintapyyntö Kristan kohtelusta sijaishuollossa ei johtanut mihinkään. Äiti lähetti Kristan kirjoittaman avunpyyntökirjeen päättäjille, tyttärensä toiveesta myös presidentti Tarja Haloselle. Vastauksia tuli useita, ja kirje välitettiin oikeusasiamiehelle.

Huostaanoton purkaminen kesti yli vuoden. Pelkkiä oikeudenkäyntikuluja kertyi tuhansia euroja. Ne koituivat Enen tappioksi. Sitä hän ei muistele, hetkeäkään.

– Pääasia, että Krista pääsi lopulta kotiin. Minä ostin tyttäreni vapaaksi.

Kahden psykiatrin eriävät näkemykset

Ennen lastensuojeluasiakkuutta Kristan perhe oli mitä tavallisin suomalainen perhe. Insinöörinä työskentelevä Ene oli yksinhuoltaja kahdelle teini-ikäiselle lapselle. He asuivat tuolloin mukavassa asunnossa Ylöjärvellä.

Kukaan perheestä ei ollut kuulunut psykiatrisen hoidon piiriin eikä ollut aiemmin asioinut lastensuojelun tai sosiaalitoimen kanssa. Kristan koulu oli äidin mukaan mennyt hyvin. Tyttö oli saanut hymypatsaan ja käyttäytynyt mallikkaasti.

Aivan kuten moni muukin vanhempi, myös Ene uskoi lastensuojelun auttavan perheitä. Käsitys alkoi horjua pian oman asiakkuuden alettua. Perhe ei saanutkaan vahvaa tukea hyväksikäytön käsittelyyn. Kristan traumaa ei hoidettu mitenkään.

Siksi Ene hankki loppuvuodesta 2009 tyttärelleen terapeutin yksityiseltä puolelta. Psykiatri Ilkka Härkösen avulla Krista opetteli käsittelemään ahdistusta, vihaa ja pelkoa. Myös Ene tunsi saavansa paremman yhteyden lapseensa, kun hän samaistui Ilkan neuvoin tyttärensä tuskaan.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijät veivät kuitenkin Eneltä päätäntävallan lapsensa asioihin. He kielsivät äitiä viemästä tytärtään psykiatri Härkösen vastaanotolle, jonka äiti oli itse maksanut. Perustelut vaihtelivat.

– Perhetukikeskuksen johtaja arvosteli Härkösen käyttämää menetelmää vanhanaikaiseksi, koska se perustui trauman purkuun tunteen eikä järjen tasolla. Hän sanoi tyttäreni tarvitsevan ”kehollista terapiaa”, kuten liikuntaterapiaa. Samalla vedottiin myös Suomen lakiin, jonka mukaan en kuulemma voinut viedä lastani psykiatrille. Sosiaalityöntekijän mielestä Krista ei tarvinnut terapiaa, Ene muistelee.

Sosiaalityöntekijät luottivat Kristan hoidossa vain julkisen sektorin psykiatriin, joka ei tuntenut perhettä. Tämän mielestä psykoterapia olisi ollut mahdollista vasta, kun ”potilaan arki olisi turvattu”. Hämärän peittoon jäi kuitenkin se, miltä Kristan arki olisi pitänyt turvata.

Kotioloissa ei ollut havaittu mitään puutteita. Ilkan antama terapia oli osoittautunut tehokkaaksi ja perheelle tärkeäksi pelastusrenkaaksi. Lapsen alkuperäiset diagnoosit eli traumaperäinen stressihäiriö ja nuoruusiän kehityksen kriisiytyminen muuttuivat käytöshäiriöksi, kun lastensuojelu astui kuvioihin.

Äidin mielestä lapsen ongelmien syyt sivuutettiin eikä niiden korjaamista nähty enää tarpeelliseksi.

– Lastensuojelun ja psykiatrin huomio kiinnittyi enemmän lapsen tulevan laitossijoituksen kuin hoitamisen suunnitteluun, hän havaitsi.

Psykiatri suositteli potilaalleen lastensuojelun voimakasta tukea, tarvittaessa huostaanoton kautta. Toukokuussa 2010 hän kirjoitti loppulausunnossa:

”Seksuaalista rajattomuutta pelätään liittyvän karkureissuihin.”

Kaiken lisäksi psykiatri oli väittänyt Kristan valehdelleen koko elämänsä ajan.

– Mistä hän niin päätteli, Ene kysyy jälkikäteen ihmetellen, miksi lääkäri oli kirjannut tosiasioina ylös muilta tahoilta kuulemiaan oletuksia ja huolia.

Myöskään Kristan tunteva psykiatri Ilkka Härkönen ei ymmärrä kollegansa väitteitä potilaansa satuilusta. Hän ei ollut – eikä ole vieläkään – sellaista huomannut.

Rajoja ja rajoituksia raiskatulle: "Krista ei ole ansainnut kissanpentua."

Kristan huostaanotto tehtiin ilman suullista kuulemista yli neljä kuukautta kestäneiden sijoitusjaksojen jälkeen heinäkuussa 2010. Psykiatri Härkösen mielestä se oli tuhoisa ratkaisu Kristan kohdalla.

– Päätökset pohjautuivat mielikuviin ja niiden kehittämiin tunteisiin eli projektioihin. Kaikkien päätösten ja tuomioiden tulisi perustua kiistattomiin, todistettaviin faktoihin, myös lastensuojelussa, Härkönen sanoo, ja jatkaa:

– Tässä tapauksessa näyttöjä ei ollut.

Huostaanoton tulisi aina perustua nuoren kokonaistilanteen arviointiin. Kristan sijoituksessa tälle esitetty käytöshäiriödiagnoosi sai suuren painoarvon, kun arvioitiin sitä, miten lapsi itse vaarantaa oman kasvunsa ja kehityksensä.

Sosiaalitoimen luottamusta nauttinut, Kristan käytöshäiriöiseksi määritellyt julkisen puolen psykiatri oli suosittanut, että mahdollista sijaishuoltopaikkaa mietittäessä Kristalle tulee tarjota "selkeät ja vahvat struktuurit".

Tiukat rakenteet lapsen ympärille rakennettiinkin. Mitä enemmän lapsen olo paheni sijaishuollossa, sitä enemmän häntä rangaistiin, rajoitettiin ja lääkittiin. Lapsi koki, että häntä nöyryytettiin.

Kun hän esimerkiksi sijoitetuksi jouduttuaan otti äitinsä luvalla kotiin lemmikiksi tappouhan alla olleen kissan, lastensuojelijat heristivät sormeaan. Lemmikin hankinnasta olisi pitänyt keskustella ensin sijoituspaikan työntekijöiden kanssa, sillä ”Krista ei ole ansainnut kissanpentua”.

Kerran Kristalle sanottiin sijoituspaikassa: ”Lapset kuuluvat alalauteille!”

Sijaishuollon avulla oli tarkoitus luoda moniammatillinen verkosto, jolla turvattaisiin Kristan hoidon jatkuvuutta ”senkin jälkeen, kun pahin kriisitilanne olisi mennyt ohitse”.

Todellisuudessa kriisitilanne ei mennyt ohi, koska sitä ei koskaan hoidettu kunnolla – vastoin äidin ja tytön toiveita.

Raiskauksesta ja pakkohuostaanotosta pois tolaltaan mennyt lapsi ei saanut tarvitsemaansa intensiivistä psykoterapiaa, saati ymmärrystä. Lapselta oli riistetty vahvin ja tärkein aikuisen tuki: omat vanhemmat.

Lastensuojelu koki Kristan psykiatrin liian "lastensuojelukriittisenä"

”Kun Krista on asettunut uuteen sijaishuoltopaikkaan, pystytään hänelle tarjoamaan pitkäkestoinen terapia.”

Ene on ihmeissään.

– Terapiaahan olisi ollut tarjolla Ilkan luona puolitoista vuotta ilman sijoitusta, Ene huudahtaa ja korostaa, että sijoituksen aikana alkuperäinen trauma kuormittui uusilla traumoilla.

Syyt Ilkan luona käyntien kieltämiseen käyvät ilmi Ylöjärven perusturvalautakunnan lausunnosta, jonka se antoi Hämeenlinnan hallinto-oikeudelle Enen valituksen johdosta elokuussa 2011:

”… kun Härkösen toimintatavoista saatiin lisätietoa, haluttiin sijaishuollon aikainen psykiatrinen hoito keskittää julkiseen terveydenhuoltoon. Lastensuojelu näkee Härkösen vievän Kristan tilannetta eri suuntaan kuin mikä tavoite muilla toimijoilla on. Lastensuojelun tietojen mukaan Ilkka Härkönen on ollut mukana kirjoittamassa äidin ja Kristan kanssa lehtijuttua, jossa lastensuojelun toimintatapoja on rankasti arvosteltu…”

Sosiaalitoimen mukaan Härkönen oli neuvonut potilastaan piilottamaan lääkkeitä sijaishuollon aikana. Krista ei muista tällaista neuvoa kuulleensa.

Johtava sosiaalityöntekijä, jonka koulutus ei anna pätevyyttä psykiatrisen hoidontarpeen arviointiin, otti lausunnossaan asiakseen arvioida psykiatrin ammatillisuutta hallinto-oikeuden tuomareille:

”Härkönen on ’hoitanut’ Kristaa… Lastensuojelun näkökulmasta Härkösen toiminta terapeuttina on vähintäänkin arveluttavaa.”



Taistelu vääriä tulkintoja vastaan

Marraskuun lopussa 2011 Krista, 16, kotiutettiin hallinto-oikeuden päätöksellä. Siinä vaiheessa takana oli yli kaksivuotinen lastensuojeluasiakkuus ja lähes puolitoista vuotta kestänyt huostaanotto.

– En pahimmassakaan painajaisessakaan olisi voinut uskoa, että avunpyyntö lastensuojelusta johtaisi lapsen huostaanottoon, Ene-äiti sanoo ja syyttää itseään hyväuskoisuudesta.

Puolitoista vuotta huostaanoton päättymisen jälkeen, talvella 2013 Krista ja Ene istuvat rivitalokotinsa olohuoneessa. Koti on elegantti ja viihtyisä. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa lämpimältä, luottamukselliselta ja avoimelta.

Äiti ja tytär käyvät asiakirjoista läpi huostaanoton perusteluja ja omia vasta-argumenttejaan ajalta, jolloin heidän oli todistettava hallinto-oikeuden tuomareille, ettei todellisuus ollut papereissa kuvatun kaltainen.

Puolustautuminen virkamiehen sanaa vastaan vei äidiltä monet yöunet. Sosiaalitoimen lausunnot nimittäin vilisivät virheitä. Moni asia oli tulkittu siten, ettei perhe enää tunnistanut itseään kuvauksista. Perheen kannalta oleellisia seikkoja ei mainittu tai ohitettiin ylimalkaisesti.

"Vanhemmuuden roolikartan rastittamisesta ei ollut hyötyä"

Kirjaukset olivat monin paikoin ristiriitaisia, esimerkiksi huostaanoton kynnyksellä keväällä 2010, kun Ene-äiti esitti sosiaalityöntekijöille huolensa tyttärensä päihteidenkäytöstä.

Sosiaalityöntekijät vastasivat, ettei Kristalla esiintynyt pakonomaista alkoholinkäyttöä, joten ei ollut aihetta epäillä varsinaista päihdeongelmaa. Myöhemmin hallinto-oikeuteen toimittamassaan lausunnossa sosiaalityöntekijä sen sijaan halusi alleviivata sijoitetun lapsen oirehdintaa:

”Kristalla on ollut jo ennen huostaanottoa päihteidenkäyttöä, jota ei ole saatu sijaishuollonkaan aikana loppumaan… Vanhemmat ovat olleet huolissaan Kristan päihteidenkäytöstä jo lastensuojelutyöskentelyn alussa, ja Kristaa on ohjattu päihdepalveluiden piiriin.”

Todellisuudessa Ene oli se henkilö, joka ohjasi tuolloin tyttärensä päihdepalveluiden piiriin. Vastuullisena äitinä hän oli huolissaan 14-vuotiaasta tytöstään, joka käytti päihteitä humaltuakseen. Perhetukikeskus käski kuitenkin peruuttaa Kristan käynnin A-Klinikan Nuorisoasemalle, jonne äiti oli varannut ajan.

– Ajalle ei kuulemma ollut tarvetta.

Sosiaalitoimen väite siitä, että päihteitä oli kuvioissa jo ennen huostaanottoa, on totta, joskin päihdekokeiluja oli hyväksikäytön jälkeen, varsinkin sijaishuollossa kiireellisten sijoitusten aikana.

Alusta asti lastensuojelu uskoi tietävänsä paremmin, mitä tukitoimia asiakas tarvitsisi. Kun äiti ja lapsi kokivat perhetyön turhana, se kirjattiin tarjotun avohuollon tuen riittämättömyydeksi, mikä on yksi huostaanoton peruste.

– Kyllä me otimme vastaan sosiaalitoimen tarjoamaa apua. Perhetyöntekijä kävi meillä kolmesti, mutta vanhemmuuden roolikartan rastittamisesta ei ollut vastaavaa hyötyä. Eikä siitä, että sosiaalityöntekijä tivasi, miten synnytys aikoinaan meni, Ene sanoo.

Samaan aikaan aktiivisesti apua hakeneelta perheeltä kiellettiin avohuollon tuen kulmakivi eli terapia Ilkka Härkösen luona. Äidin asenteella perusteltiin jälkikäteen sitä, miksi hädässä ollut tytär ei saanut kipeästi kaipaamaansa terapiaa:

”Koska äidin vastustus oli harvinaisen voimakasta ja tukee Kristan asettautumattomuutta sijaishuoltoon, katsottiin, että sijaishuollon aikaiselle hoidolle ja suurelle taloudelliselle panostukselle on Kristan kohdalla
keskimääräistä heikommat onnistumisen edellytykset.”

Huostaanottohakemuksessa kuitenkin väitettiin varsin vakuuttavasti lastensuojelun tehneen ”perhetyötä, traumatyötä ja yksilötyötä, laajentaen tiimiä terveydenhuollon suuntaan”.

– Mutta mitä traumatyötä? Kuka traumaterapeutti hoiti? Millaisia tuloksia hoidosta saatiin? Miten tiimiä laajennettiin? En ole kuullutkaan koko asiasta! Itse kävin yksilöterapiassa kahdesti, selventää Ene-äiti.



Kiusatuksi joutuminen raskauttavana tekijänä

Lastensuojelusta apua lapselleen toivoneen äidin sanomisia listattiin asiakirjoihin. Ene oli esimerkiksi sanonut yhdessä palaverissa olevansa voimaton oireilevan tyttärensä kanssa.

Jälkikäteen näitä sanomisia käytettiin huostaanoton tukena. Sosiaalityöntekijän kirjauksissa normaali murrosiän kuohunta, hyväksikäytetyn tytön kapina ja koko perheen kriisitilanne vääntyi sosiaalityöntekijöiden haluamaan suuntaan eli jonkinlaiseksi vanhemmuusongelmaksi, jotta tämä ”ongelma” olisi voitu hoitaa asiantuntijoiden toimesta:

”Huolta herätti Kristan ja vanhempien välisen vuorovaikutuksen laatu ja perheenjäsenten roolien vinoutuminen.”

Näytöksi tälle sosiaalityöntekijä esitti, että Krista oli seitsemännellä luokalla ollessaan kertonut perheneuvolan työntekijälle äidin haukkuneen häntä narsistiksi ja marttyyriksi.

– Aika moni nuori tappelee joskus vanhempiensa kanssa, Krista huokaa nyt.

Ajanjakso, johon sosiaalityöntekijä viittasi, ajoittui vuoteen 2008. Tuolloin Krista oli käynyt juttelemassa perheneuvolan psykologin kanssa koulun suosituksesta, koska koulukiusaaminen varjosti hänen elämäänsä. Huostaanoton yhteydessä sosiaalityöntekijä nosti kiusaamisasian työstämisen esiin.

Enestä tuntuu kuin sosiaalityöntekijä olisi halunnut kaivella raskauttavia seikkoja kiusatun lapsen uskoutumisista, irrotella niitä asiayhteydestään – ja saada siten tukea päätökselleen.

– Esimerkiksi aiempi perheneuvolassa käynti ei liittynyt mitenkään hyväksikäyttöön tai sitä seuranneeseen huostaanottoprosessiin, jotka saivat Kristan oireilemaan, äiti pohtii.

”Vaikka valittajat näkevät Kristan oireilun liittyvän ensisijaisesti raiskaukseen sekä huostaanottoon ja sijaishuoltopaikkaan, on selkeästi toteennäytetty, että samanlaisia ongelmia Kristalla on ollut ennen lastensuojelutyöskentelyn vireytymistä asuessaan kotona.”

Näin kirjoitti sosiaalityöntekijä. Ihmeellistä oli, ettei kukaan kyennyt näyttämään toteen, mitä nämä sosiaalitoimen olettamat ongelmat olivat.

– Edes hallinto-oikeudessa ei tullut esiin yhtäkään konkreettista esimerkkiä lapsen ongelmista ennen hyväksikäyttöä, Ene ihmettelee.

Asiakirjoihin ei kirjattu perheen kantaa asioihin. Sitä, että äidin ja lapsen välit olivat luottamukselliset, ajoittaisesta kuohunnasta huolimatta. Läheisiin väleihin kuuluivat luonnollisesti myös ristiriidat, jotka tässä perheessä eivät olleet edes viikoittaisia.

Mutta sijaishuollossa päätettiin kuunnella hädissään ollutta lasta vain almanakkaan merkittyinä päivinä. Lasta syyllistettiin siitä, että hän aneli perhekodin henkilökunnalta keskusteluapua:

”Koska Krista pyrki vähentämään opiskeluaikaa entisestään hakeutumalla keskusteluihin henkilökunnan kanssa, sopivat perhekodin työntekijät, että Kristan asioista keskustellaan yhteisesti verkostopalavereissa, jotta tärkeää opiskeluaikaa ei käytettäisi väärin.”

Sijoitus pahentaa oloa = jatketaan sijoitusta

Lastensuojelu perusteli sijaishuollon tarpeellisuutta sillä, että sitä kautta Krista saisi vahvaa aikuisen tukea voidakseen palata ikäisensä rooliin. Suunnitelma toimi hyvin, mutta vain paperilla. Kun sijoitus pahensi lapsen ongelmia, huostaanoton purkamisen ajatuksesta luovuttiin kokonaan.

Miksi?
Koska Krista alkoi karkailla myös perhekodista.

– Lastensuojelun oudolla logiikalla kotoa karkailua voidaan käyttää huostaanoton perusteena, mutta sijaispaikassa oireilu ja siitä johtuva karkailu nähdään syyksi rangaista nuorta jatkamalla sijoitusta, Krista pohtii ja viittaa moniin tuntemiinsa, hatkoja ottaneisiin sijaisnuoriin.

Ja edelleen ote asiakirjoista:

”Lastensuojelun näkökulmasta on hämmentävää, että äidin huoli Kristan tilanteesta on aiemmasta vähentynyt, vaikka hän on samantapaisesta käytöksestä ollut erittäin huolissaan aikana, jolloin Krista asui hänen luonaan.”

– Totta kai olin huolissani, edelleen, olin kauhusta jäykkänä – kuka äiti ei olisi ollut, Ene huudahtaa.

– Siksihän alun perin halusin lastensuojelun apua, tietämättä, että huostaanotto tulisi lisäämään lapseni ongelmia. Ylöjärven sosiaalityöntekijät eivät halunneet tietää, mitä sijaishuollossa tapahtui.

Ene näyttää sähköposteja, joita hän aikoinaan lähetti Nuorten Ystävät ry:n liikekonsernin johtajalle Reijo Moilaselle. Asiallisista viesteistä käy ilmi äidin hätä tilanteessa, jossa tyttären yhteydenpitoa äitiin rajoitettiin.

Yhdessä viestissä äiti kysyi, miksi sijoitetut tytöt olivat joutuneet olemaan kuukauden ilman televisiota ja tietokonetta: ”Miksi iPod on takavarikoissa eikä musiikkia saa kuunnella, kameraa ja omaa puhelinta ei saa käyttää, kuntosalilla ei saa käydä, eikä pitää verhoja huoneessa?"

Miksi ei ole kunnollista ruokaa, riittävästi alusvaatteita ja sukkia? Miten kuuden tytön on mahdollista huolehtia hygieniastaan, kun jaettava on yksi pieni suihku, jonka yhteydessä on wc? Miksi olette poistaneet nuoren huoneesta viimeisenkin mahdollisuuden yksityisyyteen: ulko-oven?

Miksi nuorten on oleskeltava jatkuvasti omassa huoneessaan, kosketus ympäröivään maailmaan on kielletty, eikä tietoa saa kuin Oulun alueen uutisista?

Miksi kirjoitustehtäviä käytetään rangaistuksena, jolloin nuori ei saa kirjoittaa oman mielensä mukaan vaan kaiken on vastattava ohjaajan näkemystä, koska muutoin tulee lisärangaistus ja tarkentavia kirjoitustehtäviä?

Ja miksi ihmeessä, kaikesta tästä huolimatta, lastensuojelun mielestä sijaishuolto on täten täysin lapsen edun mukaista?



Tyhjän päällä lastenkodissa

Mitä sijaishuollossa tapahtui Kristalle, joka kotiutettiin hallinto-oikeuden päätöksellä marraskuussa 2011? Tuolloin Krista oli ehtinyt olla lastensuojeluasiakkaana yli kaksi vuotta ja huostaan otettuna lähes puolentoista vuoden verran.

Annetaan Kristan kertoa itse:

”Jouduin kiireelliseen sijoitukseen Ylöjärven perhetukikeskukseen maaliskuussa 2010. Minun oli vaikea sopeutua, voin pahoin.
Mitä sijaishuollossa tapahtui Kristalle, joka kotiutettiin hallinto-oikeuden päätöksellä marraskuussa 2011? Tuolloin Krista oli ehtinyt olla lastensuojeluasiakkaana yli kaksi vuotta ja huostaan otettuna lähes puolentoista vuoden verran.

Annetaan Kristan kertoa itse:

”Jouduin kiireelliseen sijoitukseen Ylöjärven perhetukikeskukseen maaliskuussa 2010. Minun oli vaikea sopeutua, voin pahoin.

Sosiaalityöntekijäni olivat kieltäneet minulta käynnit psykiatri-Ilkan luona. En saanut tilalle terapiaa tai keskusteluapua. Olin pelokas, vetäydyin omiin oloihini. Karkasin ennen vappua kahdeksi päiväksi. Tulin vapaaehtoisesti takaisin, jolloin minulle tehtiin liikkumisrajoituspäätös kolmeksikymmeneksi vuorokaudeksi.

Se taisi olla käännekohta. Tajusin, ettei karkaaminen edistä kotiinpaluuta tai omaa asemaani. Ymmärsin myös sen, että aina hatkaamisen jälkeen joudun aloittamaan nollasta ja rakentamaan luottamuksen uudelleen. Päätin, etten enää lähde karkureissuille.

Olin perhetukikeskuksessa kaikkiaan melkein viisi kuukautta. Joka kuukausi minulle sanottiin palaverissa: ”Olehan vielä kuukausi kiltisti niin pääset kotiin”.

Kysyin, miksi en päässyt. Minua ei kuulemma voitu päästää kotiin, sillä arkeni ei sujunut. Raporttien mukaan olin jättänyt muutamia kertoja sänkyni petaamatta.

Psyykkasin itseäni ajattelemalla vain sitä, kuinka nopeasti kuukausi menisi. Yllättäen toukokuussa kuulin, että sosiaalityöntekijäni olivat tehneet huostaanottohakemuksen hallinto-oikeuteen.

Päätös tuli heinäkuussa. Minut oli otettu huostaan. Perusteluissa luki esimerkiksi, että myyn seksuaalisia palveluita aikuisille miehille yöpaikkaa vastaan.

Olin järkyttynyt. Mitä tämä tarkoittaa? Minut oli raiskattu heinäkuussa 2009 ollessani 13-vuotias, mutta nyt minun väitettiin myyvän itseäni!

Sosiaalityöntekijäni olivat halunneet ymmärtää väärin yöpymiseni yhden tutun pojan luona karkumatkallani. Heidän kertomuksensa ei ollut muunneltu totuus, vaan se oli täysin uusi tarina.

En enää luottanut viranomaisiin.

Kaikki vietiin: koti, harrastus, työ ja oikeus hoitoon

Pian minut vietiin tutustumaan sijaispaikkaan Mänttä-Vilppulaan. Seutu oli vieras, keskellä korpea. En ollut ikinä asunut niin kaukana kotoa ilman äitiä. Totesin ihan asiallisesti, etten uskalla muuttaa sinne.

Perhetukikeskuksen työntekijät lupasivat järjestää mielipidettäni varten lainmukaisen kuulemisen. Kerroin johtavalle sosiaalityöntekijälle mielipiteeni sijaispaikasta. Hän vastasi, ettei sanallani enää ollut painoarvoa, vaan minut siirrettäisiin ensi viikon torstaina.

Olin vihainen. Elokuun alussa minut siirrettiin perhekotiin. Pelkäsin. Univaikeudet pahenivat. Aloitin kotikoulun, senkin uudessa paikassa. Käytännössä opiskelin itsekseni, sillä perhekodin työntekijät eivät osanneet auttaa. Kuukauden kotikoulun jälkeen menin kouluun yksityisopetukseen, mukautetun lukujärjestyksen mukaisesti. Opiskelu alkoi luistaa vähän paremmin.

Perhekodissa olin etupäässä yksin. Sosiaalityöntekijäni antoivat minun käydä kotona vain kaksi kertaa kuussa. Aikaisemmin olin harrastanut miekkailua kolmesti viikossa. Olin myös osallistunut kilpailuihin.
Sosiaalityöntekijäni näkivät etuni mukaiseksi sen, että sain käydä harjoituksissa vain neljä kertaa kuukaudessa.

Onneksi sain Tampereelta viikonlopputöitä yrityksestä, jossa äiti työskenteli. Kävin töissä ja sain olla äidin kanssa. Se oli ihanaa!

Sitten perhekodin johtaja ilmoitti äkkiä, että sosiaalityöntekijäni olivat päättäneet kieltää minulta miekkailun ja töissä käymisen. En saanut perusteluja, miksi.

Luin lakikirjasta, että perustuslain mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etujensa erityiseen suojeluun. Lain mukaan 15-vuotias saa työntekijänä tehdä sekä irtisanoa ja purkaa työsopimuksensa.

Sillä hetkellä minusta tuntui, että minulta riistettiin kaikki. Itkin iltaisin lenkkipolulla. Huusin ulos tuskaani ja raivoani. Työntekijät eivät antaneet keskusteluapua, vaikka anelin.

Sitten romahdin. Otin hatkat. Yövyin ystäväni luona. Hän kuunteli, kun kerroin, miten väärinkohdelluksi tunsin itseni.

Seuraavana päivänä menin kotiin. Ilmoitin siitä sijaispaikkaan. Päätimme yhteistuumin, että jään kotiin yöksi ja palaan seuraavana päivänä.

Palattuani kerroin sijaispaikan työntekijöille pahasta olostani, mutta en saanut vieläkään keskusteluapua. He halusivat lisätä ahdistuslääkkeen, Ketipinorin, annostusta. Sitten he pakottivat minut masennus- ja käytöshäiriötesteihin.

En suostunut ottamaan lisää lääkettä, koska se on todella voimakas psykoosilääke. Sitä käytetään kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä ja skitsofreniassa. Sivuvaikutukset ovat yleisiä ja ikäviä: huimausta, päänsärkyä, uupumusta, lihomista, suun kuivumista, sydämentykytystä, masennuksen pahenemista ja itsetuhoajatuksia.

Onneksi pystyin puhumaan salaa puhelimessa Ilkan kanssa. Hän kannusti minua päivittäin vapaa-ajallaan. Hänen neuvojensa ansiosta säilytin ihmisarvoni. Ilkka sai minut ymmärtämään, että minua tulee kohdella tasa-arvoisesti eikä alistaen: en ollut huostaanotettuna muita vähempiarvoisempi.

Ilkan tuella käsittelin raivoa, jota tunsin sijoittajiani kohtaan. Kehityin itseni hillitsemisessä.

Sitten tilasin ajan koulun terveydenhoitajalle. Sanoin hänelle, että minulla oli hoitokontakti perhekeskuksen nuorisopsykiatriseen tiimiin, mutta se ei ollut mitään terapiaa. Terveydenhoitaja ei ollut uskoa korviaan kertoessani, että minulta oli evätty terapia. Hän otti minut myöhemminkin aina iloisesti vastaan ja kuunteli mielellään.

Kun perhekodin henkilökunta sai kuulla tästä, minulta kiellettiin terveydenhoitajalla ja kuraattorilla käynnit. Muilla lapsilla oli siihen oikeus, minulla ei. Papereissani luki, että minulta evättiin terveydenhuolto, sillä käytin sitä väärin. Mitään konkreettisia perusteluja ei ollut.

Arkeni luisui tyhjän päälle. Olin jumissa: koti, työ, harrastus ja terveydenhuolto oli viety. Päiviini kuului vain koulunkäyntiä.

Pompottelua paikasta toiseen

Seksuaalista hyväksikäyttöä puitiin käräjillä 14 tuntia marraskuussa 2010. Pääsimme oikeustalolta puoli kahdeksalta illalla. Vilppulan-juna olisi lähtenyt vartin yli kahdeksan.

Koska olin väsynyt ja itkuinen, vanhempani näkivät parhaaksi, että jään Tampereelle kotiin yöksi ja matkaan seuraavana aamuna levänneenä. Työntekijät pillastuivat ajatuksesta, mutta suostuivat lopulta. Ehto oli, että palaisin Vilppulaan seitsemäksi aamulla, jotta ehtisin kouluun. Sanoin tarvitsevani lepoa, sillä hyväksikäyttäjän kohtaaminen oli rankkaa.

”Sinulla on oppivelvollisuus”, oli lastensuojelun vastaus.

Palasin sijaispaikkaan myöhemmin seuraavana päivänä. Rangaistukseksi minulta evättiin seuraavat kotilomani. Kukaan ei suostunut keskustelemaan kanssani. Aloin nähdä painajaisia ja pissata alleni unissani.

Isä oli aina ollut hyvin vähän elämässäni. Jouduin viettämään hänen kanssaan viikonlopun, sillä äiti ja veli olivat miekkailukisoissa Ruotsissa. Se taisi olla viimeinen niitti kaikelle.

Olin heikoilla ja yksin pahan oloni kanssa.

Karkasin taas, nyt Helsinkiin. Viranomaiset löysivät minut viiden päivän jälkeen. Minut vietiin perhekotiin, jossa huoneeni oli tyhjennetty tavaroista sekä kalusteista, lukuun ottamatta sänkyä ja työpöytää. Ulkona paukkui kova pakkanen. Huoneen sisälämpötila oli 15 astetta.

Nukuin kaksi päivää putkeen huoneessani syömättä ja peseytymättä. Toivuttuani yritin poistua huoneesta, mutta minua ei päästetty. Olin tulla hulluksi ja tunnistin tarvitsevani psykiatrin apua. Minulle tarjottiin tupla-annos Ketipinoria.

Itkin ja raivosin kuusi tuntia tuloksetta. Huusin lopulta: ”Viekää minut lääkäriin, sillä pelkään satuttavani itseäni, olen väsynyt tähän.” Vasta sitten henkilökunta soitti viranomaiset paikalle. He saattoivat minut Mäntän terveyskeskukseen.

Kerroin vastaanotolla, että en jaksa enää. Selitin painajaisista, eristämisestä ja sänkyni kastelusta. Lääkärin mukaan oli etuni mukaista jäädä terveyskeskukseen. Hän ei suostunut sijoituspaikan työntekijöiden ehdotukseen, siihen, että minut vietäisiin takaisin perhekotiin.

Olin huojentunut. Aamulla lääkäri oli yhteydessä nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä oli vastassa sosiaalitoimen luottopsykiatri, joka oli aiemmin määritellyt minut käytöshäiriöiseksi ja suositellut huostaanottoa. Hänen mielestään minulle oli turha antaa psykiatrista apua osastolla, ainoastaan määrätä lääkitys ja säilöä lastensuojelulaitokseen.

Menin paniikkiin ja pyysin päästä Acutaan toisen lääkärin puheille. Hän sai minulle lähetteen Pitkänniemen NPS1-osastolle. Pääsin illalla osastolle ja nukuin levollisena, ilmanlääkkeitä.

Sitten tuli aamu ja osastohoitoani vastustanut psykiatri palasi töihin. Minut tuupittiin pois osastolta. Psykiatri oli sitä mieltä, että minun tulisi palata perhekotiin kärsimään itse aiheutettu tilanne. En suostunut. Minut vietiin sinne väkisin poliisipartion johdolla.

Kahden viikon jälkeen karkasin päivälomalta ystäväni luo. Äiti vei minut taas Acutaan, josta sain uuden lähetteen Pitkäänniemeen. Sairaalan henkilökunta soitti johtavalle sosiaalityöntekijälle ja pyysi, että kierre katkaistaisiin. Pääsin väliaikaisesti takaisin Ylöjärven perhetukikeskukseen.

Nelinkertainen annos Ketipinoria: lääkittynä Muhokselle

Siirron jälkeen pystyin nukkumaan levollisesti ilman lääkkeitä. Tiesin kuitenkin, että minulle etsittiin uutta sijoituspaikkaa kauempaa, ehkä Lapin suunnalta, kuten sosiaalityöntekijä oli uhannut aiemmin.

Neljän kuukauden jälkeen minulle ilmoitettiin, että muuttaisin Pohjolan koulukotiin Muhokselle eli 600 kilometrin päähän äidistä. Lähdin omille teilleni saman tien.

Minut löydettiin kolmen päivän päästä. Istuin Hesburgerissa kahvilla, kun huomasin ikkunan takana isäni ja kaksi siviilipoliisia. Toinen heistä kaatoi minut pöydälle. Kaikki tuijottivat, kun minut pantiin rautoihin. Säikähtäessäni rimpuilin ja raapaisin poliisia poskeen, minkä takia sain myöhemmin sakon viranomaisen vastustamisesta. Käyttäydyn aggressiivisesti kiinnipitotilanteissa, sillä pakottaminen ja alistaminen muistuttavat minua hyväksikäytöstä.

Minut palautettiin perhetukikeskukseen Päihde- ja Sosiaaliklinikka Paussin kautta. Pyysin päästä lääkäriin, sillä en enää jaksanut taistella. Harkitsin elämäni lopettamista, muistelin viimeistä vuottani. En halunnut elää, jos seuraavat kaksi vuotta menisivät samalla tavalla.

Minulle tuputettiin lisää lääkkeitä. Aloin vahingoittaa itseäni fyysisesti, jotta pääsisin lääkäriin. Söin saippuaa, hakkasin käsiäni ja jalkojani seinään, yritin kuristaa itseni huivilla. Toivoin, että edes taivaassa saisin olla onnellinen lapsi.

Lopulta minulle annettiin nelinkertainen annos Ketipinoria. Vaivuin syvään uneen 14 tunniksi. Herätessäni huomasin vartijan edessäni. Hän tuuppi minut autoon, jonne koko omaisuuteni oli pakattu.

Pysähdyimme noin kahden tunnin ajomatkan jälkeen huoltoaseman takana olevalle parkkipaikalle. Viereen ajoi toinen auto, jossa oli kaksi tuntematonta miestä. Siihen autoon minut siirrettiin. Matka jatkui.

Koko kuuden tunnin ajomatkan aikana en päässyt pissalle. Miehet uhkailivat minua: jos en vastaisi kysymyksiin ja tekisi mitä käsketään, saisin viettää seuraavan vuorokauden putkassa.

Miehet veivät minut sijaishuoltoyksikköön. Vastassa oli kaksi naista kumihanskat kädessä. Minut riisuttiin alasti. Tunsin yksityisyyteni riistetyksi. Se oli todellista nöyryytystä.

Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että jokainen nuori tekee kymmenestä kahteen töitä yksikön pihassa: leikkaa ruohoa, purkaa kellaria, hioo seiniä, haravoi, kitkee rikkaruohoja, pesee työntekijöiden autoja ja asvalttia. Jos tähän ei suostuisi, joutuisi viettämään päivän eristyksessä huoneessaan.

Jouduin asumaan Muhoksella viisi kuukautta. Sieltä ei kukaan tule normaalina takaisin. Monet joutuvat olemaan Nuorten Ystävät ry:n asiakkaina täysi-ikäiseksi, minkä jälkeen heidät maanitellaan vielä pariksi vuodeksi saman konsernin jälkihuoltoyksiköihin."

Nuorten Ystävien vastine: ”Viihtyisä, ystävällinen ja mieluisa koulukoti”

Kristan kokemuksista Muhoksen koulukodissa on kirjoitettu Lokakuun liikkeen aeimmassa uutisessa, jossa kerrottiin myös Kristan silloisen terveydenhoitajan kanta tytön kohteluun koulukodissa. Uutisessa siteerataan  Nuorten Ystävien Pohjolakodin johtajaa Kari Matelaa. Pohjolakoti nousi MTV3:n 45 minuuttia -ohjelman kautta julkisuuteen suljettuaan nuoren tytön (eli Kristan) betoniputkaan lähes vuorokaudeksi. Vuonna 2011 laitoksessa suljettiin lapsia betoniseen eristysselliin kaikkiaan 34 kertaa.

Nuorten Ystävien työntekijät kommentoivat Kristan ja Ene-äidin kokemuksia ja kertomaa heinäkuussa 2013 näin:

”Asiakas sijoitettiin Pohjolakodin Koivulehtoon, joka oli hänen kolmas sijoituspaikkansa. Saatujen taustatietojen mukaan hän oli aiemmissa vaiheissaan kokenut traumaattisia tapahtumia...”

Kommentoijien mukaan tytön hakijat eivät olleet vartijoita, vaan kaksi ohjaajaa. Mitään uhkailua tai wc-käynnin epäämistä ei tapahtunut. Yksikössä ei oteta ketään vastaan kumihanskat kädessä, vaan tervehditään ystävällisesti kädestä pitäen. Vastaanotto on hienotunteista.

Kristan aiemmin kertomasta tilanteesta, jossa häntä simputettiin jäätelölle lähtemisellä, ei ohjaajilla ole muistikuvaa.

Muhoksen koulukoti on työntekijöiden mukaan kodinomainen omakotitalo asianmukaisine peseytymistiloineen. Koulukodissa on monenlaisia harrastusmahdollisuuksia. Yksikkö järjestää elämyksellisiä mökkiretkiä. Monipuolista ruokaa tehdään yhdessä. Nuoret saavat itse suunnitella viikon ruokalistan. Nuori saa kuukausittain vaaterahaa ja pääsyn vaateostoksille.

Muhoksen koulukodissa nuoret ja työntekijät tekevät yhdessä tavallisia kodinhoidollisia töitä. Päivätöistä tai muista askareista kieltäytyminen ei työntekijöiden mukaan ole koskaan perusteena eristämiselle tai muille rajoituspäätöksille. Pohjolakoti tarjoaa nuorille palkallisen kahden viikon kesätyön. Asvaltin pesu ei kuulu yksikössä tehtäviin töihin.

Nuorelle voidaan tehdä lastensuojelulain mukainen päätös huoneen tarkastuksesta, jos ilmenee päihteiden käyttöön liittyvää huolta tai on syytä epäillä, että nuorella on hallussaan vaarallisiksi luokiteltavia aineita tai välineitä. Nuoren huoneen oven poistaminen liittyy vain poikkeuksellisiin tilanteisiin, joissa on esimerkiksi itsensä vahingoittamisen riski. Sellaista on työntekijöiden mukaan tapahtunut äärimmäisen harvoin ja aina väliaikaisesti.

Kirjoitustehtäviä ei käytetä rangaistuksina, vaan tilanteissa, joissa nuori on käyttäytynyt epäasiallisesti ja hänen toivotaan pysähtyvän hetkeksi miettimään asiaa ajatuksiaan paperille laittaen. Tämän jälkeen tilanne käydään läpi ohjaajien kanssa.

Nuoria ei myöskään eristetä muusta maailmasta. Päinvastoin heitä ohjataan ja kannustetaan menemään rohkeasti uusiin tilanteisiin, lukemaan uutisia ja yleissivistäviä asioita.

Nuoret eivät ole koskaan olleet kuukautta ilman televisiota. Kameroiden, iPodin ja puhelimen käyttöä rajoitetaan vain, kun ne häiritsevät muuta yksikön toimintaa. Päätökset tehdään aina yhdessä nuorten kanssa. Kaikkien nuorten kuulluksi tuleminen varmistetaan pitämällä säännöllisiä omaohjaajakeskusteluja ja yhteisöpalavereja.Pohjolakodin työntekijät eivät sanojensa mukaan manipuloi nuoria. Vanhempien vierailuja pidetään erityisen tärkeinä. Niitä tuetaan maksamalla vanhemmille kerran kuukaudessa matkat Muhokselle ja tarjoamalla vierashuone ja ruoat.

Jos yhteydenpitoa vanhempiin rajoitetaan määräaikaisesti, päätöksen tekee sijoittavan kunnan viranhaltija erittäin vahvoin perustein.

Pohjolakodin henkilökunta kirjoittaa: ”On erittäin harmillista, että nuorelle on jäänyt tällainen kokemus Pohjolakodista. Tavoitteenamme on luoda nuorelle turvalliset puitteet. Vaikka kasvatukseen kuuluu rajojen asettamista eivätkä asiat mene aina niin kuin nuori itse tahtoisi, hänellä on oikeus kyseenalaistaa asioita. Hänen mielipiteitään ja toiveitaan kuunnellaan aina, toteutetaankin mahdollisuuksien puitteissa.”

Henkilökunnan mukaan nuoret tulevat Pohjolakotiin kriisin keskeltä: ”He saavat meillä olonsa aikana elämäntilanteensa tasoittumaan. Toiminnan kehittämiseksi Pohjolakodilla tehdään säännöllisesti vaikuttavuuden arviointia. Palautetta kerätään sijoitetuilta nuorilta ja heidän vanhemmiltaan. Heiltä tulee paljon positiivista palautetta sijoitusajasta.”

Kaiken kaikkiaan nuoret ovat työntekijöiden mielestä saaneet Pohjolakodilta hyvän pohjan elämään ja koulunkäyntiin. Lisäksi on onnistuttu katkaisemaan rikos- ja päihdekierre. Usein yhteydenpito jatkuu nuorten toimesta yksiköissä oleviin aikuisiin sijoitusjakson jälkeenkin: ”Monet haluavat tulla ja ovat erittäin tervetulleita vierailemaan Pohjolakodilla”, henkilökunta sanoo.



”Hanttiin panemalla tunsin eläväni”

Kristan äiti Ene on syntyperäinen virolainen, Suomessa pian kaksi vuosikymmentä asunut nainen. Hän suhtautui aluksi yhteiskuntaamme hyvin positiivisesti. Käänne tapahtui lastensuojelun astuttua hänen elämäänsä:

– Kun jouduin tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa, tuli tunne, että olin taas Neuvostoliitossa. Sielläkin ihminen, jolla oli mielipiteitä, koettiin uhmakkaaksi, hankalaksi ja yhteistyökyvyttömäksi. Ongelmat hoiti aina laitos. Yksi pieni ihminen ei ollut mitään vallan edessä. Väärät väitteet ja muunneltu totuus olivat vallan välineenä, Ene suree.

– Kun Suomessa puhutaan ”sossun eläteistä”, en enää ihmettele. Omaan elämäänsä ei ole helppoa vaikuttaa, kun yhteiskunta haluaa haalia ylläpidettäviä. Jotkut ovat sosiaalitoimen asiakkaina aivan syystä, jolloin heitä on autettava. Mutta on siellä ihmisiä myös aivan turhaan, Ene pohtii.



"Pohjolakodissa me nuoret olimme henkilökunnan armoilla"

Krista muistelee Muhoksen koulukotia, jonka tunnelma oli ”lähellä kuolemaa tai ainakin psykoosia”.

– Me nuoret oltiin täysin henkilökunnan armoilla. Työntekijät yrittivät manipuloida meitä toinen toisiamme vastaan. He rajoittivat yhteydenpitoa vanhempiin ja uhkailivat eristyshuoneella. Kaikille nuorille oli juhlapäivä, jos jonkun isä tai äiti pääsi käymään. Kaverin äiti tuntui melkein omalta äidiltä.

Hän kertoo päivästä, kun hänen huoneensa tultiin yllättäen ratsaamaan. Huoneesta löydettiin seitsemän emätinpuikkoa, ompeluneula ja tupakka-askin kansi. Koristenallen sisältä löytyi pieni raetyyny, joita tavataan käyttää kosteudenkerääjinä pehmoleluissa, laukuissa ja kengissä.

– Työntekijä sai päähänsä, että nallen sisällä oli muka huumeita ja halusi lähettää sen laboratorioon.

Yhtenä päivänä työntekijä tuli kysymään, lähdetäänkö jäätelölle.

– Olin innoissani. Tunnin välein kävin kysymässä, koska oikein lähdetään. Lopulta hän sanoi: ”Ehkä jonakin vuonna.”

Tässä kohtaa kyyneleet nousevat Kristan silmiin. On puhuttava vasta sitten, kun muistot Muhokselta hälventyvät, vasta, kun hengitys tasaantuu.

– Selvisin noista ajoista, koska en taipunut niiden tahtoon, Krista sanoo hiljaa.

– Olisin kuollut, jos olisin sietänyt sen kaiken. Mutta mä kyseenalaistin. Uskoin oikeuksiini. Luin lakitekstejä kirjoista ja lehdistä, kunnes henkilökunta poisti ne näkyviltä.

Mikään ei saanut Kristaa nujertumaan ja tinkimään moraalistaan.

– Joka kerta, kun panin hanttiin, tunsin olevani elossa. En luovuttanut.

Krista kertoo, miten he tyttöporukalla ottivat huumorin aseekseen. He nauroivat hoitajille päin naamaa, vähän niin kuin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän.



Krista odottaa yhä anteeksipyyntöä

– Onneksi taistelin. Vain siksi pärjään maailmassa nyt.

Sillä vasta päästessään kotiin Krista alkoi hiljalleen toipua.

– Huokasin syvään sinä päivänä, kun kuvioissa ei enää ollut sossun sossua.

Entä onko Krista vihainen siitä, miten häntä kohdeltiin sijaishuollossa?

– Nykyään en jaksa olla vihainen koko asiasta, mutta anteeksi en ole antanut. Odotan yhä anteeksipyyntöä, vaikka tuskin he pyytävät. Säälin ihmisiä, jotka ovat yrittäneet murskata elämäni valheilla, pönkittämällä omaa mieltään.

Kuitenkin jollakin kummallisella tavalla Krista on silti onnellinen painajaisestaan. Miksi ihmeessä?

– Kykenen nyt ymmärtämään ihmistä enemmän. Voin sillä tavoin kääntää kokemukset hyödykseni, Krista sanoo lopuksi ja viittaa lapsuuteensa kuuluneisiin sijoitusvuosiin.

Jos niistä tehtäisiin elokuva, se olisi lapsilta kielletty.

Oikeastaan sen pitäisi olla kielletty myös aikuisilta. ''

Linkkejä: Kristan tarina I: Hyväksikäytetty tyttö huostaan ,
Kristan tarina II: Kahden psykiatrin eriävät näkemykset ,
Kristan tarina III: Taistelu vääriä tulkintoja vastaan ,
Kristan tarina IV: Tyhjän päällä lastenkodissa ,
Kristan tarina V: ”Hanttiin panemalla tunsin eläväni”
www.lokakuunliike.com